Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Olipa kerran eräs päiväkoti ja siellä yksi hoitaja

Olipa kerran eräs päiväkoti. Leikitään, että sen päiväkodin nimi oli Kuunsirppi. Tässä kuvitteellisessa päiväkodissa oli monta erilaista hoitajaa, mutta yksi jäi lähtemättömästi mieleen. Paska-Marjutti. Tienannut nimensä ihan syystä. Tuossa kuvitteellisessa Kuunsirpin päiväkodissa hän oli työskennellyt kolmisenkymmentä vuotta ja jaksoi aina tilanteen tullen ja muulloinkin sillä retostella. Eihän tuo kolmenkymmenen vuoden paikallaan seisominen suinkaan tehnyt hänestä pätevämpää hoitajana saati ihmisenä. Päinvastoin, vaikka toki itse piti itseään suuressa arvossa ja yritti kaikin olemassa olevin keinoin osoittaa muiden olevan häntä ala-arvoisempi. Hyvin tärkeän oloisena hän asetteli silmälasit silmilleen, tuhahdellen samalla viileän nyrpeästi muiden ideoille ja ajatuksille. Pelkkä katse riitti latistamaan vastapuolen hyvän tuulen. Silminnähden hän suuresti nautti voidessaan tuoda toisen tekemisestä esiin vähäpätöisimmänkin epäkohdan. Ei sen sinällään tarvinnut edes olla epäkohta. Riitti, että hän huomasi toisen vaikka vain todella nauttivan työstään tai esimerkiksi lapsen istahtaneen hoitajan syliin onnellisen näköisenä. Kärkkäästi ja tiukalla äänensävyllä hän kimautti käskynsä tai huomionsa ilmoille. Täällähän ei lapsia sylissä istutettaisi. Tottuisivat mokomat. Jo ihan näkkileivän puolikkaan voitelu oli asia, mistä saatiin hyvinkin suuri ongelma jos Marjutilla itsellään oli tavallista huonompi päivä. Mistä vain saatiin asia tai se tehtiin tekemällä. Moni joutui pidättelemään kyyneliään, mutta osa ei siinä suinkaan onnistunut ja siitähän tämä Paska-Marjutti vasta nauttikin. Seuraavalla kerralla ivanaula iski entistä terävämpänä juuri sille joka heikkoutensa hänelle paljasti. Oli suuri nautinto kaikille, jos yksikin uskalsi vastustaa. Tosin sen jälkeen oli turha enää kuvitella liihottelevansa Paska-Marjutin suosioon. Kolmenkymmenen vuoden uraputki samassa talossa oli tehnyt tästä itseään suuresti rakastavasta ihmisestä täysin tunnekylmän suorittajan. Hän kuvitteli olevansa muiden yläpuolella, mutta jokainen toisia alentava kommentti alensikin todellisuudessa häntä itseään muiden silmissä. Maineensa kiiri vähemmän kullanhohtoisena päiväkodin sisällä ja varsinkin sen ulkopuolella. Vaan siitähän tämä itse oli autuaan tietämätön. Kolmekymmentä vuotta samassa talossa töitä tehneenä oli hän ehtinyt juurruttaa taloon omat totutut tapansa ja raja-aitansa. Aina oli näin tehty ja näin tultaisiin tekemään kunnes hänet eläkkeelle saateltaisiin. Mutta olisiko hän pärjännyt yhtä ylivoimaisen erinomaisena talon ulkopuolella. Olisiko hänellä koskaan ollut rohkeutta hypätä johonkin täysin tuntemattomaan kun alun perin hänet oli tähän kyseiseen taloonkin sulauttanut tutuntutuntuttu. Siinä hän nyt seisoskeli kuvitteellisen Kuunsirpin päiväkodin hiekkalaatikolla, nenäänsä tärkeän näköisesti nyrpistellen. Oli juuri haukkunut uuden kesälomasijaisen tekemiset lyttyyn ja etsi seuraavaa uhriaan. Saavutus sekin. Olla kolmekymmentä vuotta samassa talossa ja ansaita maine sillä, ettei mikään koskaan ollut riittävän hyvää saati edes kelvollista kenenkään muun tekemänä. Ja tällainen ihminen opetti pienille lapsille tunnetaitoja. Onneksi vain kuvitteellisesti. Päivi Jalo