Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Kivenpyörittäjän pihalta

Otsikon Heikki Turusmaista komiikkaa löytyy uudelta pihamaaltani Maskun korpimetsän kupeelta. Talo on kalliolle rakennettu. Kiviä väännellessäni hyräilenkin ”Kalliolle, kukkulalle” – Chydeniuksen sävelellä, siinä kun on enemmän haikailevaa viipyilyä, meinaamista. Aloitin pihanmuokkauksen kesän ensimmäisen hellekauden iskiessä. Jouduin kutsumaan apuun vävyn ja pienen kaivinkoneen. Uurrettiin pihanlaelle neljä syvää vakoa. Niistä nousi enemmän kiviä kuin ikinä pystyisi takaisin tunkemaan. Kannoin selkä vääränä multasäkkejä ja yhden intohimoni taimia, ruusuja. Olin myöhässä, mutta Kukkatalosta sentään löytyi nelisenkymmentä ruipeloa puoleen hintaan. Lupaavalta näytti. Sitten tulivat sateet – jihuu, ei tarvitse kastella! Eipä niin, ei pitkään aikaan. Ei vieläkään. Olin onnistunut kaivuuttaan ruusupenkkini kallionlaen vettä kerääviin altaisiin. Nyt johdan yhdenhengen tutkimustiimiä aiheesta ”Onko ruusu vesikasvi?” No, suomalaisklassisestihan alkuun kuuluu tuo suo, kuokka ja Jussi – Jussista tosin ei tietoakaan. Lapiointivimma ei silti helpottanut. Aikoinani Nousiaisten savimailla kylvin sinnikkäästi porkkanoita. Hellekesinä niitä sai ylös vain dynamiitilla. Silti jaksoin uhota naisenergiaa: viskatkaapa minulle käyttökelvottomaksi luokiteltu lapio, osoittakaa hehtaari heinäkuunkuivaa savimaata ja ottakaa aika. No huh huh! Täällä korpimetsän laitamilla ruusuhairahdukseni jälkeen ymmärsin toki istuttaa Taivassalon kodin kookkaat marjapensaat rinnemaahan. Taistelu täysikasvuisten karviaispensaitten kanssa meni kyllä karhunpainiksi ja naama riivityksi. Uudet hedelmäpuut istutin jo nöyrästi tasaiselle alapihalle. Jokailtainen ystävärusakko pakotti verkottamaan ne heti. Mutta riemuahan tämä on, maanvääntäminen. Seuraava ketju on totta: orja haluaa isännäksi, isäntä kylänvanhimmaksi, kylänvanhin maaherraksi, maaherra ministeriksi, ministeri pääministeriksi, pääministeri keisariksi. Keisari haluaa vain kaikessa rauhassa kuokkia maata ja kasvattaa kukkia. Ekaluokalla Kokkolan Kirkonmäellä nauroin ympäristöopin kuvaa, kissaa ikkunalla – sen murre-esimerkkiä: ”Kis ist aknal”. Tuolloin päätin isona muuttaa alueelle, jossa noin hassusti puhutaan. Niinpä sitten myöhemmin lähdinkin opiskelemaan Turun yliopistoon, vaikkei Seinäjoen alapuolta löydy ainuttakaan sukulaista. Omasta murteesta toki on vaikea irrottautua. Keski-Pohjanmaalla ihmisestä ei sanota ”hän” (ellei halua hienostella tai keljuilla) – vaan ”se”. Ensimmäinen julkaistu runoni antologiassa Turku, Omani toteaakin: ”Ei se vaikeaa ollut, muuttaminen, sopeutuminen. Kunhan vain muisti teititellä kissaa”. Omaksi kotiseudukseni koen jo koko tämän lounaisnurkan maailman upeimmasta maasta, sen paikat ja pihat, joissa olen saanut asua: Nousiaisen, Taivassalon ja nyt Maskun. Aikoinaan käynti Pyhän Henrikin kirkossa kirvoitti oivalluksen: ”Minä, kalastajan tytär Pietarsaaresta, teurastajan tyttärentytär Peräseinäjoelta olen päätynyt kulttuurin kehtoon, pyhien luitten lämpöön.”