Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Verhoilija ompelee parempaa maailmaa – Anne Silver vierastaa kertakäyttökulttuuria

Verhoilija Anne Silverin ikkunalla roikkuu langassa vanhoja avaimia. Hän laittoi ne vuosia sitten ikkunalle vain koristeeksi. – Sitten yksi asiakas sanoi, että pysyy onni talossa, kun on avain ikkunalla. En ollut kuullutkaan moista sanontaa, Anne nauraa. Hänen naurunsa on heleää ja kaikunut erilaisissa ympäristöissä. Anne Silver opiskeli nuorena sosiaaliohjaajaksi. Sitten syntyi kaksi lasta ja tuli 90-luku. Sosiaalialalta vähenivät työpaikat. – Kun tietokoneiden käyttö lisääntyi, lähdin opiskelemaan tietotekniikkaa. Niin Silver päätyi atk-kouluttajaksi. Hän veti tietokoneen ajokorttikursseja, Huittisissa ja eri kansanopistoissa.   Jo lapsena Silver oli oppinut ompelemaan. Kun äiti ompeli kotona pukuja, niistä jäi kangastilkkuja. Niistä Anne ompeli vaatteita barbeilleen. – Olen aina tykännyt tehdä kaikenlaista käsillä. Äitini ja isoäitini ovat olleet pukuompelijoita, kai kädentaidot ovat heiltä periytyneet.   Nyt Anne Silver on verhoilijakisälli, entisöijä ja yrittäjä. Atk-hommista hän lähti opiskelemaan verhoilijaksi Teuvalle 2002. Kun hän vuonna 2005 valmistui uuteen ammattiin, hän oli jo ostanut Vehmaalta talon, jonka pihassa oli verstaaksi sopiva rakennus. – Olen lähtöisin Loimaalta, mutta asunut pitkään Turussa, kunnes miehen kanssa muutin Vakka-Suomeen 1997. Olen asunut Kalannissa, Uudessakaupungissa ja nyt Vehmaalla. Jos sosiaalialalla Anne Silver auttoi ihmisiä, nyt hän parantaa maailmaa pisto kerrallaan. Usein työkaluna on pryyli, pitkä neula.   Silver on aina arvostanut vanhoja esineitä, kunnon puusepän työtä ja huonekaluja, jotka kestävät aikaa. – Onneksi ihmiset ovat alkaneet arvostaa vanhoja huonekaluja. Eihän tämä maailma kestä, jos aina vain ostetaan uutta ja uutta. Hän itse vierastaa kertakäyttökulttuuria ja sitä, miten kaikki kyllästetään kemikaaleilla. Verhoilijana hän käyttää likaa hylkiviä kankaita, jos asiakas sellaista toivoo tuoliinsa. Mutta itse hän mieluummin välttää kemiallisia aineita – Olen niin vanhanaikainen, että minun huushollissani syödään keittiössä ja oleskellaan olohuoneessa, hän sanoo. Saapa nähdä, pitääkö motto vielä, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Pian se testataan. Toistaiseksi Silverillä on ollut hoidossa vain lasten ja tuttavien koiria. Oma koira, kaksivuotias australianterrieri Paavo, on oppinut hienostuneet tavat. Kun pihaan ajaa asiakas, se ei haukahda lainkaan. Mutta kun kotiväki palaa pihaan, johan kuuluu haukuntaa. Mutta vielä niistä huonekaluista. Yksi tarina on jäänyt erityisesti mieleen. Asiakas toi hänelle noin vuosi sitten verhoiltavaksi Alvar Aallon alkuperäisen tankkituolin. – Hänen miehensä isä oli nähnyt, miten tankkituoli oli jätetty roskalavalle. Isä lähti heti sitä hakemaan. Tuolin hylännyt ei ollut ymmärtänyt, minkälaisen aarteen oli roskalavalle jättänyt. Tuoli oli prototyyppi, josta jopa Aalto-museo olisi ollut kiinnostunut. Silverin Annen käsittelyssä tuolista tuli kuin uusi ja jyhkeän komea. Ihmiset saattavat ostaa uutta, kun hinta tuntuu halvalta verrattuna vanhan huonekalun hankintaan ja verhoiluun. Silti Annen mielestä kannattaa harkita kahdesti: – Minulle tuotiin sohva, jonka istuinosa oli lässähtänyt jo puolessa vuodessa. Vaahtomuovilaatujakin on useita. – Halpaa ja hyvää ei ole olemassa.