Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Suomalainen sananvapauskeskustelu kaipaa uutta suuntaa

Sananvapauskeskustelu on monimutkainen, mutta ei uusi asia. Sananvapautta käytetään käsitteenä usein esittäjän itse haluamasta näkökulmasta, ja keskusteluissa esiintyy loukkaavia ilmaisuja, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kansanedustajiakin on tuomittu ilmauksistaan. Tuomittujen mielestä ilmaukset kuuluvat sananvapauden piiriin, eivätkä he koe tuomioitaan oikeutetuiksi. Estääkö lainsäädäntö todella rakentavan poliittisen keskustelun hankalista asioista, vai voiko sitä käydä ilman äärimmäisiä ilmaisuja? Miten asiassa päästäisiin eteenpäin? Sananvapaus on perusoikeus, joka mahdollistaa mielipiteen muodostamisen ajatusten vaihtoon perustuen. Euroopassa sitä on säädelty laeilla pitkälti toisen maailmansodan tapahtumien vuoksi. EIT korostaa, että tunteita loukkaavia sisältöjä pitää voida esittää, mutta sananvapauden nimissä ei voi sanoa mitä vain. Suomi kuuluu YK:n ja EN:n kansainvälisten sopimusten piiriin. Sananvapautta on pohdittu paljon politiikassa. Esimerkiksi Sebastian Tynkkysen julkaisema vuonna 2019 tuomioon johtanut sisältö katsottiin rasistiseksi ja panettelevaksi vihapuheeksi, joka on omiaan herättämään halveksuntaa ja uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa kansanryhmää kohtaan. Vastaavassa Jussi Halla-ahon tuomiossa vuonna 2012 kirjoitusten katsottiin herättävän suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa. Perussuomalaiset ovat korostaneet näkemysten nauttivan sananvapauden suojaa. Kuitenkin äärimmäiset mielipiteet sananvapauteen vedoten ovat ristiriidassa muiden perusoikeuksien kanssa. Kunnallisalan kehittämissäätiön verkkokyselyn mukaan suomalaisten mielipiteet jakautuvat tasaisesti: noin puolet ajattelee, että sananvapautta ei tulisi rajoittaa millään perusteilla, ja puolet kannattaa rajoittamista. Kuusi kymmenestä vastustaa valvonnan tiukennusta. Alle kolmannes on halukas sananvapauden kaventamiseen. Vuonna 2018 julkaistun Carlssonin ja Weibullin tutkimuksen mukaan selkeä enemmistö ruotsalaisista voisi rajoittaa sananvapautta, jos sillä pyritään suojelemaan lapsia ja nuoria, ihmisten yksityisyyttä tai kansallista turvallisuutta. Puolet voisi rajoittaa sananvapautta rasismin vastaisen kamppailun nimissä, mutta selvästi ideologiassaan oikealle suuntautuneista vain hieman yli kolmannes on tätä mieltä. Ruotsalaistutkimuksen mielipiteet saattavat olla lähellä suomalaisten vastaavia, kun huomioidaan valtioiden naapuruus ja yhteiskuntajärjestelmien samankaltaisuus. Kysymys kuuluukin: Ajattelemmekohan sananvapaudesta kuin länsinaapurimme, ja mitä se tarkoittaa? Suomessa sananvapausmielipiteet eivät ole yksimielisiä ja uudet toimintaympäristöt sosiaalisine medioineen aiheuttavat lisähaasteita. Tuomioihinkin johtaneet ulostulot on esitetty usein verkkoalustoilla. Ratkaistavana on sananvapauden näkökulmasta silti vain perusasia: Miten ihmisten ilmaisua tulisi rajoittaa? Sananvapautta on rajattu laeilla pitkään. Voisiko nykyisen sananvapauskeskustelun luonne täten perustua “mitä saa ja mitä ei saa sanoa” -väittelyn sijasta siihen, miten sananvapautta voidaan rajata ja miten ei? Näin voisimme päästä eroon toistuvasta “sananvapauskortin” käytöstä argumentoitaessa sananvapauteen nojaten, riippumatta puhujan taustoista tai näkökulmista. Yhteneväisempi ymmärryksemme siitä, mitä sananvapaus on, voisi avata näkökulmille laajempia kehyksiä. Yhteiskunnallinen keskustelu voisi kehittyä rakentavammaksi, ja lakien säätämisestäkin voisi tulla tietoperusteisempaa jo tavoitteita asetettaessa. Manu Jalonen, Simo Arhippainen