Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Papin työnkuva muuttui saarnamiehestä rinnalla kulkijaksi

Talvisodan päättymisestä tuli perjantaina kuluneeksi 80 vuotta. Mynämäessä laskettiin seppeleet sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille sekä vietettiin muistotilaisuutta seurakuntakodilla. Tilaisuudessa talvisodan aikaisesta kirkollisesta työstä puhunut rovasti Jouko Kotisalo huomauttikin, että suomalaiset eivät muistele sotia näyttävin paraatein ja marssijoiden sotilassaappaiden nostoin, vaan hiljaisesti rauhasta kiittäen. Suomalaisen kulttuurin erilaisuus näkyy myös sankarihautausmailla. Muualla vallitseva käytäntö oli kentälle eli rintamalle hautaaminen. Venäjältä, Saksasta tai Britanniasta voi löytyä joitakin sotilashauta-alueita, muttei pitäjäkohtaisia sankarihautoja. – Sankarihautoja kirkkomaalla löytyy vain Suomesta. Tämän suomalaisen käytännön luojia olivat talvisodan sotilaspapit, Kotisalo muistuttaa.   Suomalaisessa kulttuurissa sotilaspapit olivat sotajoukkojen mukana sotilaita varten, eivät itse sodan tähden. Sotilaspapiston tehtäväksi oli vuoden 1936 ohjesäännössä määritelty sielunhoito ja siveellinen kasvatustyö. – Jumalanpalvelukset, hartaudet, rippikoulut ja keskustelut olivat papin tehtäviä luonnollisesti. Lisätehtäväksi annettiin valistustyö; isänmaallisuuden kohotus ja yleissivistyksellinen kasvatustyö. Pappi oli siis sananjulistaja ja opettaja toimenkuvaltaan, Kotisalo kertoo. Armeijalla oli omia sotilaspappeja ennen sotaa noin 30, ja suojeluskunnilla noin 300 kenttäpapin nimikkeellä toimivaa. He toimivat vapaaehtoisina ja olivat yleensä seurakuntapappeja päätoimeltaan. – Kun sota alkoi, se oli jotain muuta kuin oli kuviteltu. Sitä oli myös kirkollisen ja hengellisen työn toteuttaminen. Työ oli paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa kuin oli etukäteen ennakoitu. Ryhmäkokoontumisten sijaan papit olivat useimmiten keskustelemassa haavoittuneiden luona joukkosidontapaikalla tai huollon toimintapisteissä. Työnkuva muuttui saarnamiehestä sotilaiden kanssa rinnalla kulkijaksi.   Kaatuneiden hautaamisesta ensisijaisesti kotiseudulle saatiin virallinen ohje tammikuussa 1940, ja kaatuneiden evakuointikeskuksen vastuuhenkilöksi määrättiin sotilaspappi. – Kaatuneitten huolto ja arkuttaminen olivat raskas tehtävä lääkintä- ja rintamalotille. He ansaitsevat palveluksistaan syvän kunnioituksen. Sotilaspastorin tehtävänä oli ilmoittaa kaatuminen tai katoaminen kotijoukkojen rovastintoimistolle, joka ilmoitti sen paikallisseurakunnan kirkkoherranvirastoon. Sotilaspappi kirjoitti usein kirjeen vielä vainajan omaisille ja lähetti kotiin kaatuneen henkilökohtaisia tavaroita. – Seurakunnan papin, usein kirkkoherran, henkilökohtainen ilmestyminen taloon johtavalle tielle oli asianosaisille hengitystä salpaava näky, sillä hän toi kuolinviestin. Kohtaaminen oli vaativa kaikille osapuolille. Talvisodan kaatuneita oli 21 000, joista omalle puolelle saatiin 17 000. Kadonneita alettiin siunata sankarihautoihin jo ennen sodan päättymistä. –  Merkittävä osa sankarivainajista haudattiin luovutetun Karjalan alueille, sillä sodan aikana ei arvattu, että lopullinen rauhanraja kulkee paljon lännempänä kuin taistelujen raja.   Jouko Kotisalo toteaa sodan aikana uskonnollisen elämän voimistuneen ja sen myös olleen yleisesti hyväksyttyä, toisin kuin nyt. Asevelipapit uudistivat kirkkoa sodasta palattuaan, ja kansankirkollinen ajattelu vahvistui. – Seurakuntatoiminta monipuolistui, ja seurakuntataloja rakennettiin uutta toimintakulttuuria varten. Myötäeläminen ja osallisuus ihmisten elämään olivat uusia lähestymiskulmia seurakuntatyössä. Sairaalapapit ja perheasiain neuvottelukeskukset ovat yksi esimerkki kansankirkollisuudesta, Kotisalo muistuttaa.