Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Haave punaisesta tuvasta vaihtui moderniin kivitaloon – Suurten kaupunkien miehet valitsivat kodikseen Uudenkaupungin

Uudenkaupungin Ykskoivussa asuvia Jan Vuorenlaaksoa ja brasilialaissyntyistä Fernando Soaresia voisi kuvailla esteetikoiksi. Heidän valoisassa ja avarassa kodissaan sisustus on yksityiskohtiaan myöten huolella mietittyä. Ruokailutilan ja keittiön puiset valaisimet on hankittu saksalaiselta käsityöläiseltä Manuelilta , ja silkkimatoista on käyty tuntitolkulla hintaneuvotteluita Lähi-idän matkoilla. Ruokapöytää koristavat tuoreet kukat. – Meillä on aina tosi paljon leikkokukkia. Kun matkoilla saavumme Airbnb-majoitukseen, ostamme sinne heti ruokaa, kahvia ja kukat, Vuorenlaakso kertoo. Kodin värisävyt ovat luonnonläheisiä ja hillittyjä. Värien ja näyttävien yksityiskohtien, kuten vierashuoneen lintutapetin, on tarkoitus ilostuttaa – ei tainnuttaa. Aika ajoin sisustuksen väreistä käydään tosin neuvottelua. – Jan on meistä se brasilialainen, joka pitää voimakkaista tropiikin väreistä, ja minä suomalainen, jonka väripaletti on hillitympi, Fernando Soares nauraa. Muutto Suomeen vuonna 2016 tuntui suurkaupunkien sykkeeseen tottuneelle, yhdeksässä maassa aiemmin asuneelle Soaresille alkuun äärimmäiseltä vaihtoehdolta. Miesten edellinen pitkäaikainen koti oli toistakymmentä vuotta Edinburghissa, josta he muuttivat joksikin aikaa Soaresin töiden takia Osloon. Kun erityisneuvonantajana Norjan pakolaiskomiteassa työskentelevälle Soaresille järjestyi mahdollisuus tehdä työt etänä, olikin ihan sama, muuttavatko he takaisin Skotlantiin vai ehkä sittenkin ihan toiseen suuntaan. – Ystävämme pitivät muuttoa Uuteenkaupunkiin hulluna päähänpistona, mutta ne kaverit, jotka ovat tulleet käymään, ovat ymmärtäneet. Monet ovat käyneet täällä jo useamman kerran. Meni täällä sitten ulos etu- tai takaovesta, heti on keskellä luontoa, Jan Vuorenlaakso kertoo. Arkkitehti Hannu Luotosen suunnitteleman, vuonna 2003 valmistuneen talon liki jokaisesta huoneesta on näkymä merelle. Omaa rantaa tontilla on monta kymmentä metriä. Suomen puolesta puhui paitsi luonnonläheisyys ja halu asua väljemmin, myös se, että täällä Vuorenlaakson sukulaiset ovat lähellä. Talolle löytyy aina peräänkatsojia myös pidempien poissaolojen ajalle. Uudet puitteet mahdollistivat myös pitkään toivotun koiran hankkimisen. Kun miehet alkoivat etsiä kotia Suomesta, varsinkin Fernando Soaresilla oli mielessään perinteinen punainen tupa. Moderniin kivitaloon päätyminen oli molemmille yllätys. – En ollut etukäteen kuvien perusteella tästä talosta erityisen innostunut, mutta sillä hetkellä, kun astuimme ovesta sisään, tämä tuntuikin juuri oikealta, Soares kertoo. Liki 200 neliömetrin talossa on kaksi kerrosta ja kolme makuuhuonetta, joista yksi toimii Soaresin työhuoneena. Kahden kuukauden välein hän matkustaa viikoksi Osloon. Myös Vuorenlaakso tekee osittain etätyötä projektipäällikkönä Laitilan Nuorisoverstaan Reitti-hankkeessa. Töihinsä hän pääsee vetäytymään autotallin yhteydessä sijaitsevaan toimistoon. – Täällä oli hyvä tunnelma heti, kun tulimme käymään. Kotimme on rehellinen talo, jossa on selkeä pohjaratkaisu ilman mitään kikkailuja. Täällä on helppo navigoida, Vuorenlaakso kuvailee. Suurin remontti, jonka pariskunta on kotiinsa toteuttanut, oli portaiden ja kaiteiden vaihtaminen. Mänty oli vuosien varrella tummunut, ja aulatilat näyttivät raskailta. – Kaikki sanoivat, että älkää vaan koskeko portaisiin, koska ne ovat niin hienot. Pidän yleensä luonnonmateriaaleista ja puusta, mutta niitä en kokenut omakseni. Lasikaiteet mahdollistavat valon kulkemisen aivan eri tavalla, ja saimme päivitettyä tilan tähän aikaan, Soares kertoo. Moni suurkaupungin tuttava on kysellyt, miten miehet oikein viihtyvät pienessä suomalaiskaupungissa. – Olemme olleet täällä yllättävän tyytyväisiä. Paljon suurempi muutos on itse asiassa ollut se, miten paljon talossa ja puutarhassa on työtä. Suurkaupungin keskustan kerrostalossa asuessa ei ole tarvinnut huolehtia sellaisesta itse. Nelikymppisenä on saanut opetella käyttämään esimerkiksi ruohonleikkuria, Vuorenlaakso kertoo.