Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Saavillinen sammakoita

”Löytyisikö jo keijukaistaikaa, krookusta sydäntalvessa – suutelijaa herättämään ruususet satavuotiaassa?” Runokysymykseni on yhä vastausta vailla, vaikka kevät on kyllä jo luontonsa löytänyt. Ruusuntynkä puskee villisti vihreää, pajunkissoja ja leskenlehteä pääsee paijaamaan. Eläinmaailmassa viritellään kosiotansseja. Ihminen on yksi luonnon eläinlajeista ja meiltähän löytyy ihan julkisesti hyväksyttyjä soidinmenoja. Vai eroaako tanssi paljoakaan teerikukon tai telkän kevätriehasta? Ja eläinkunnan tapaan ihmisistäkin uros on se itseoikeutettu tanssiinkutsuja. Nousee mieleen nöyryyttävä muisto. Siinä on 15-vuotias, hirveän likinäköinen Santtu (lempinimeni koko koulun ajan). Tyttö joka vihaa paksuja lasejaan, jättää ne ikkunalaudalle Kokkolan Junsborgin tanssisalissa – sitten pienikokoisena ja nyt puolisokeana hivuttautuu eturiviin tyrkylle. Muistanette silloisten lavojen marssijärjestyksen: neitoset toiselle seinustalle, nuorukaiset vastakkaiselle. Kun sitten musiikki räjähtää soimaan, testosteronia erittävä härkälauma ryntää liikkeelle plokkaamaan mieleisensä. Riemukseni edessäni pokataan ja pääsen kuin pääsenkin keinumaan Paul Ankaa. Sitten tulee se paussi, jolloin seistään nokittain ja yritetään keksiä jotain sanottavaa. Tanssipartnerini Erkki, yhtä luokkaa ylempää, ottaa ja tokaisee minulle silmiään siristelevälle: ”Santtu, mä en muuten s u a hakenut”. Siis jotakuta takanani seisovaa… vieläkin nousee häpeän hiki. Naaras ei saisi olla liian hanakka. Ellei satu syntymään rukoilijasirkaksi. Se tyttö kehtaa pokata. Nälkiintynyt naaras lähettää lemmenkutsuja ja sillä on ikävä taipumus popsia kumppanin pää parittelun aikana. Tämä femme fatale tyydyttää vain nälkäänsä ja voi houkutella kohtalokkaalle aterialle jopa 25 koirasta. Lempeämpää kosiotanssia esittää valko-otsa-amatsoni, papukaija Keski-Amerikasta. Se lienee ihmisen ohella niitä harvoja eläimiä, jotka suutelevat suulle. Koiraan aloitteesta, totta kai. Tosin pusun jälkeen koiras oksentaa morsion suuhun. Mukavampi vaihtoehto olisi Corroboreenkonna: sammakkouros rakentaa naaraalle lemmenpesän, kosii serenadeilla ja jää hautomaan munia – ja kun naaras ottaa ja lähtee, uros hoitaa vielä nuijapäälapsetkin. Nykynaisen toiveuni, vai? Sopinee Karkauspäivän tunnelmaan – silloinhan on nurinkurisuuksien päivä, jota on vietetty jo 1800-luvun lopusta. Riemastuttava päivä, jolloin kaikki saa olla päälaellaan. Kunhan muistatte, hyvät herrat: kosinnan torjuva mies joutuu lahjoittamaan hamekankaan. Niitä odotellessa ratkean runolleni: ”Yltiöoptimistina, vielä tälläkin iällä, joka kevät – heti jäitten lähtiessä – kerään saavillisen sammakoita; ja suutelen joka ikistä” Tuula Sandström