Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Kaikille ystävänpäivä ei tule edes kerran vuodessa

Järkyttävän suuri määrä vanhuksia elää erittäin yksinäistä elämää. Juttukavereita ei ole ja pienenkin tarvitsemansa avun joutuu hankkimaan ostamalla. Huonekasville kerrotaan päivän kuulumiset. Tällainen elämä ei enää tunnu elämisen arvoiselta. Toisaalla moni lapsi ja nuori tuntee olevansa yksin. Ei ole ketään kenen kanssa tehdä kivoja juttuja tai jolle purkaa sydäntään. Jos lapset, nuoret ja vanhukset ovat yksinäisiä, niin ei kaikilla lopuillakaan hyvin mene. Osa heistäkin on yksinäisiä. Osalla taas on niin kiire tehdä töitä tai metsästää omaa aikaa, ettei ehdi huomata sitä tärkeintä ympärillään. Tämän päivän Suomessa moni asia on totaalisesti vinksallaan. Tarvitaan erityinen supernanny kertomaan vanhemmille, että lapselle saa ja kuuluukin sanoa ei, että lapsen kanssa voi ulkoilla, leikkiä ja ettei lapsi hajoa siitä, että hänen tekemisilleen asetetaan rajat. Mutta siihen lapsi voi hajota jollei hän saa rakkautta, hoivaa, hellyyttä ja huolenpitoa. Lapsen kuuluu saada viettää aikaa vanhemman tai jonkun toisen aikuisen kanssa niin, että tuntee itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi. Todistin itse viime kesänä uimarannalla tilannetta, jossa nainen, mies ja lapsi tulivat rannalle. Nainen asetteli lapsen lapion kanssa rantahiekkaa kaivamaan ja otti muutaman kuvan. Tämän jälkeen hän kuvasi vettä ja kiviä. Koko tämän ajan mies räpläsi tylsistyneen oloisena omaa kännykkää. Lapselle ei puhuttu eikä häneen tai tekemäänsä hiekkataideteokseen kohdistettu huomiota. Nainen vietti hetken kännykällään ja kertoi miehelle onnistuneesta päivityksestä. Aikaa kaikkeen tähän rannalla olemiseen kului tuskin kymmentä minuuttia. Sitten lähtivät. Somekulttuurin kääntöpuoli. Tässä ajassa ei osata olla oikeasti läsnä. Kuntosalille mennään täysissä meikeissä, ripset ja rakennekynnet ojennuksessa poseeraamaan takapuoli peiliä kohti asetettuna niin, että varmasti somekansa tykkää. Ravintolassa perhe uppoutuu kännyköiden uumeniin toistensa kanssa keskustelemisen sijaan. Illalla lapsi saa tabletin ja sieltä ladatun äänikirjan seurakseen sänkyyn, vaikka yhdessä aikuisen kanssa vietetty lukuhetki aidon kirjan äärellä suukotteluineen ja silittelyineen antaisi sekä lapselle että aikuiselle enemmän. Siitä on parisen vuotta, kun poikaani menin hakemaan jalkapalloharkoista. Eräs vilkkaamman puoleisen lapsen äiti siinä pelaajia odotellessamme seurasi pienokaisensa sähellystä, siihen kuitenkaan millään tavoin puuttumatta ja totesi ääneen meille muille vanhemmille, kuinka kamalaa on, kun päiväkotien ryhmäkoot ovat niin isoja, ettei hänenkään lasta ehditä siellä lainkaan kasvattaa. Tähän on tultu. Oletetaan, että kun saa lapsen niin kasvattaminen, hellyys ja yhdessä tekeminen hoituu päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa. Riittää, että itse vaatettaa, pesee ja ruokkii. Kaksi lasta täytyy saada, mutta kahden kanssa ei voi samaan aikaan olla. Toisen synnyttyä täytyy isompi saada pois jaloista ja itse jäädä vauvan kanssa kotiin. Sitten ihmetellään, kun sisarukset eivät tule toimeen keskenään ja sisaruskateus on voimissaan. Side perheenjäseniin syntyy vain yhdessä olemalla, yhdessä tekemällä ja osoittamalla sen, että välittää. Omaisten etelän lämmöstä lähettämä postikortti ei vanhuksen mieltä lämmitä yhtä suuresti kuin lämmittäisi yllättävä ovelle ilmaantuminen. Se, että istutaan alas ja jutellaan. Mahdollisuutta tähän ei saada enää, kun toinen on poissa. Käteen tarttumisen ja halaamisen aika on nyt. Päivi Jalo