Ladataan
Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Vaiteliaasti villi

Villein elää eniten” on väittämä, johon on helppo uskoa. Jotenkin lempeämpi, suomalaisempi on Eino Leinon tulkinta: Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.   Kun runon kesämaisemaan eläytyy, niin ainakin itselleni kuvaan kuuluu valkorunkoinen koivu, puu joka on dinosauruksiakin vanhempi, sitkeämpi. Kansallispuumme kuvaa heimomme luonteenlaatua. Koivua voi keinuttaa ja taivuttaa, mutta se ei anna periksi, ei hevin taitu. Karussa maassa vinttini kupeella kohoaa nuorehko koivu, joka jo ylettyy sanomaan käsipäivää parvekkeelleni. Meille kahdelle on tullut tavaksi seurustella kesäyön utuisessa valossa. Nyt jo ennen juhannusta koivuni on sallinut lehtiensä kellastua juomaveden puutteessa. Se tekee sen pakosta, pysyäkseen hengissä. Sen heimo on 14 miljoonan vuoden aikana taltioinut geeneihinsä omaa talvisotahenkeään, selviytymiskeinoja.   Itselläni heikkoutena ovat mm. postikortit. En minä edes malta lähettää niitä. Löysin aarteistani kortin, jossa irvaillaan Euroopan eri kansallisuuksia. Muutama luonnehdinta: Täydellinen eurooppalainen kokkaa kuin britti, on nöyrä kuin espanjalainen, huumorintajuinen kuin saksalainen, ajaa autoa kuin ranskalainen ja pysyy selvin päin kuin irlantilainen. Ai niin: on puhelias kuin suomalainen! Vuosikymmeniä sitten suomalaisuuteen perehtynyt näytelmäkirjailija Bertolt Brecht luonnehti meitä sanoin: ”Kansa joka vaikenee kahdella kielellä.”   Olemmehan me yhä vähän kömpelöitä small talkissa – lämppärijutteluksi minä sitä nimitän. Maailmalla saa kuulla myös kehuja: Olet onnekas, jos saat suomalaisesta ystävän – hän on aito, ei koskaan petä, ei jätä.   Kyllä koivunikin toipuu. Se on oiva roolimalli, eli Arja Tiaisen sanoin: Että minä menisin ja eläisin täysin. Enkä ketään kumartaisi turhan syvään. En ketään, en mitään pelkäisi – paitsi omaa jäätymistäni. Kuuntelimme porukalla radio-ohjelmaa, jossa sai toivoa jotain ääntä. Joku kaipasi zetorin prutkutusta, toinen tonnisen Kawasakin ulvahdusta. Eräs toive oli kunnon suomalainen kotipieru. Runoilija Eeva Kilpi komppaa: ”Pieraista lujaa omassa tuvassa. Joskus sitä eittämättä on valmis uskomaan kapitalismiin”. Oma kaipaamani ääni tulee luonnosta: Se on metsän hiljaisuutta. Hiljaisuutta joka puhuu. Iloitaan hiljaisuudestamme, kansanluonteemme vaiteliaisuudesta. Siinä itää, kasvaa ja kukkii einoleinomainen supisuomalaisuus: Minun mielessäni on juhannus ja juhla ja mittumaari, ja jos minä illoin itkenkin niin siellä on sateenkaari. Tuula Sandström kirjailija, runoilija