Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

2020-luvun kinkereillä ei kovistella

Vanha lukukinkeriperinne on kaupungistuneesta Suomesta lähes kokonaan kadonnut. Viikonloppuna perinnettä elvytettiin Livonsaaren seurantalolla leppoisan yhteislaulun ja jutustelun merkeissä.   – Toivottavasti kukaan ei nyt pety, jos on odottanut ankaraa kuulustelua ja kovistelua, sillä sellaista ei tänään ole luvassa, Naantalin seurakunnan kanttori Miika Hartikainen varoitti kinkerivieraita.   Kovistelun sijaan laulettiin yhdessä Virsikirjan lisävihkon kappaleita, kuultiin tansanialaisen naisten turvakodin kuulumisia ja jutusteltiin niitä näitä.   Pappi ja kanttori esittivät kyllä yleisölle kysymyksiä, mutta jos keskustelussa muun muassa esitetään Bond-elokuvan tunnusmusiikkia otettavaksi seuraavaan Virsikirjan lisävihkoon, tunnelmaa tuskin voi kuvata ankaraksi.     Kun pappi Marja Saantola kaivoi Katekismuksen esiin, joku säikähti, että nyt se alkaa kysellä!   – Leikitäänkö, että ollaan rippikoulussa, Saantola kysäisi.   – Ei leikitä! Se on käyty jo, valtaosin harmaapäisestä yleisöstä todettiin painokkaasti.     Muistitiedon mukaan Naantalin saaristokylillä olisi viimeksi kokoonnuttu kinkereihin 2000-luvun alussa. Kun seurakunnassa loppuvuodesta pohdittiin kylille jalkautumista, joku ehdotti, että ”pidetään jotkut kinkerit”.   – En tiedä, oliko se vain heitto, mutta minähän otin sen tosissani. Olen itse aloittanut pappisurani vuonna 1988 Nakkilassa pitämällä koulukinkereitä. Silloin opettajat opettivat koululaisille virsiä, ja me papit sitten kiersimme joka koululla kuulustelemassa, mitä oli opittu. Palkkioksi jokainen koululainen sai lakupötkön, Marja Saantola muisteli.   Seurantalolla ei ollut tarjolla lakupötköjä vaan kahvia ja kakkua. Perinteisillä, isoissa taloissa pidetyillä kinkereillä syötiin kunnon ruokaa, ja tilaisuus saattoi kestää koko päivän.   Hengellisen opetuksen ohessa kinkereillä oli tärkeä rooli kyläläisten kohtaamispaikkana.   Kun läksyt oli kuulusteltu, vaihdettiin kuulumiset ja seurusteltiin usein tuntikausia.   – Siinä mielessä kinkereille varmasti olisi edelleen tilausta. Etenkään maaseudulla ei ole ollenkaan liikaa kohtaamispaikkoja, joissa voisi nähdä vanhoja tuttuja ja solmia uusia tuttavuuksia. Ihmiset ovat usein yksinäisiä ja vuorovaikutuksen tarve on kova, kappalainen Saantola totesi.   Saantola lupailikin jatkoa kinkereille ainakin jossain muodossa.     Kristinuskon Suomeen tuoneen Pyhän Henrikin muistopäivänä kinkereillä keskusteltiin myös kristillisyyden heikosta asemasta nyky-Suomessa.   Todettiin, että esimerkiksi virsilauluperinnettä on syytä elvyttää vaikka kinkereitä pitämällä nyt, kun koulujen juhlissakaan ei enää saa entiseen malliin laulaa hengellisiä lauluja.   Naisten turvakodin Tansanian Kimbilioon perustanut Livonsaarella asuva pappi Irja Aro-Heinilä huomautti, että kristillisen kirkon alennustila on vain länsimainen ilmiö. Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa kirkko kasvaa ja leviää koko ajan.   – Lähetystyöllä menee hyvin etenkin siellä, missä osallistutaan ihmisten arkeen sillä tavalla kuin paikalliset itse toivovat. Kimbilion naisten turvakotiakin alettiin rakentaa paikallisen naisen aloitteesta ja hänen johdollaan. Me suomalaiset olemme vain keränneet rakentamiseen ja toiminnan aloittamiseen tarvittavat rahat ja vieneet sinne esimerkiksi kastelujärjestelmiin liittyvää asiantuntemusta, Aro-Heinilä kertoi.