Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Vaarallinen syli

Parikymmentä vuotta hoitoalalla ja lasten parissa työskennelleenä on ehtinyt nähdä paljon. Moni asia on muuttunut, mutta on yksi sellainen kummallisuus, mihin on aina törmännyt ja edelleenkin, eri paikoissa, eri sektoreilla, eri-ikäisten, laidasta laitaan oppineiden kanssa. Asia, josta kipakalla sävyllä huomautetaan ja puskaradioissa supatellaan. Aiheuttaa kyräilyä ja ikävää tunnelmaa. Aiheuttaa paljon muutakin. Sylikateus. Syliin ottamisen pelko. Pelko siitä, että lapsi syliin ottamisen jälkeen haluaa toisenkin kerran syliin. Tottuu vielä mokoma. Sekin huoli on monelle todellinen, että lapsi sitten kiintyy hoitajaansa tai tykkää jostain toisesta hoitajasta enemmän. Sitä, että lasta ei oteta syliin, perustellaan hoitajien välisellä tasa-arvolla. Parempi, että ollaan tasalämpöisen tasaista massaa sen sijaan, että lapsi kokisi voimakkaita kiintymyksen tunteita jotain tiettyä yksilöä kohtaan. Tätä puolestaan perustellaan sillä, että on rankempaa sekä lapselle että hoitajalle, jos tässä nyt tosissaan aletaan tykätä toisistaan ja luodaan jonkinlainen syvempi kiintymyksen taso. Sehän sitten päättyy kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi kasvaa, vaihtaa ryhmää tai hoitopaikkaa, tai hoitaja siirtyy toisaalle tai jostain muusta syystä se sitten vaan päättyy. Lasta ja hoitajaa on hyvä suojella kaikelta tunnekuormalta ja muita lapsia vastaavasti siltä, etteivät näe, että kukaan ottaa ketään syliin. Ettei kenellekään tule paha mieli. Syliin ottamisessahan piilee sekin vaara, että sen jälkeen joku toinenkin lapsi haluaa syliin ja sitten ne kaikki. Sitähän ei huomioida, että yksinkertaisesti kaikki lapset eivät halua syliin, eivätkä kaikki samalla hetkellä sen saman hoitajan syliin. Myöskään kemiajuttuja, tunnetiloja, väsymystä, päivien vaihtuvuutta ja elämän sisältömyrskyä ei huomioida. Parempi jättää ottamatta syliin ja sylin sijaan ojentaa lapselle leikeissä kulahtanut hiekkalapio ja tyly käsky mennä leikkimään sinne kauemmas missä muutkin. Ei auta, vaikka lapsi kuinka ikäväpuuskissaan tai vatsaväänteissään itkua tuhertaisi. Sehän se nyt vasta armoton kasvatusvirhe on, että itkevän lapsen syliin ottaa ja lohduttaa. Sittenhän ne oppivat siihen, että paha olo on hellyydellä ja läheisyydellä helpotettavissa. Eihän se käy. Kyllä se on jämäkkä juttu, että syliin ei oteta. Onhan siinä vielä se työergonomiankin näkökulma. Siinä kun kumartelee, ojentuu ja nostelee, niin äkkiä on selkä, polvet ja kädet vaarassa. Ei. Parempi ottaa esiin avainnauhaan kiinnitetty pahviläpyskä, johon on piirretty hymyilevät kasvot. Sen kun ojentaa lapselle omat kasvot ilmeettömänä ja ääni kiireestä kireänä, lapselle välittyy tieto, että hänet on huomattu ja hän on yksilönä arvokas. Ensikosketus tulevaisuuteen. Sitähän nämä tinderitkin ovat. Kuvia. Sivulauseessa sitten ihmetellään, että mikä on, kun on niin passiivista, masentunutta, yksinäistä ja apaattista meininkiä. Kun pahimmillaan siihen opitaan ja opetetaan jopa varhaiskasvatuksessa. Päivi Jalo