Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Aina ei sitä parasta saa esille

Minusta ei tule nillittävä, kevyesti pulttaava puoliso, ei sellainen Pekka Puupää -elokuvien Justiina. Minusta ei myöskään tule sellainen äiti, joka jäkättää lattialla lojuvasta sukasta, siivoamattomasta huoneesta tai välipalojen tärkeydestä. Olen rento, hauska, mukava ja äärimmäisen kärsivällinen. Verhoan itseni ja läheiseni rakkauden kuplamuoviin ja hengitellään yhdessä pelkkää hyvää. Toimii pääpiirteittäin tuohon suuntaan. Mutta sitten tulee se sellainen aamu kun herätyskelloa on torkuttanut yhden kerran liian pitkään. Vikahan on minun, mutta vaikutukset heijastuvat lähinnä ympärille. Sellaisena aamuna harmittaa kaikki. Miehen edellisenä päivänä ostamatta jääneet suodatinpussit huomaan ensimmäiseksi ja hän saa todella kuulla siitä. Teinipojan sohvalle kasaantunut vaateröykkiö ei edellisenä iltana pistänyt silmään, mutta kasa on aamun aikana muuttunut Mount Everestin korkuiseksi. Alkaa hillitön nalkutus ja jäkätys siitä kuinka kaikki jää äidin harteille ja jollei äiti hoitaisi niin hukkuisimme hetkessä siihen itseensä. Asiahan ei todellisuudessa näin ole. Tuollaisella hetkellä sitä ei huomaa nostaa pöydälle niitä tilanteita kun iltavuorossa ollessasi lapset ovat läksyjen hoitamisen ohella imuroineet ja siivonneet huoneensa, mies laittanut ruokaa ja siistinyt kokkailun ja ruokailun aiheuttamat sotkut keittiöstä. Sellaisella hetkellä kun kiukku kohisee korvissa ei ole helppo löytää mistään mitään hyvää sanottavaa. Viiletät asunnossa tietoisena siitä, että kello tikittää ja pitäisi saada asiat valmiiksi tiiviimmässä aikataulussa. Koira vaistoaa tämän. Kun kaivat hihnan esiin, sukeltaa tuo otus sängyn alle eikä edes nakilla ole houkuteltavissa ennen kuin myrsky uskottavasti laantuu. Sitä ei huijata, siis koiraa. Kesken kiukun muistat kahvinkeittimen mukana tulleen kestosuodatinpussin. Kun se on kaivettu kaapin perimmäisestä nurkasta esiin ja kupillinen kuumaa hörpitty muiden aamuvalmistelujen ohella, lapset ovat aamupalat syöneinä kouluvaatteissaan ja koira saatu kuljetettua ulkona, on lähdön hetki. Olen luvannut viedä lapset kouluun ennen töihin menoani ja suuntaamme autolle. Kahteen kuukauteen ei ole ollut pakkasesta tietoakaan mutta tänä aamuna auton ikkunat ovat tiukassa jäässä, sitä tiukinta mahdollista laatua. Loput jäljelle jääneistä kiukkuhuuruista purkautuu auton skrapan edestakaiseen liikehdintään. Lopulta pääsemme lähtemään. Puolivälissä takapenkiltä kuuluu huomio, että äidinkielen kirja on jäänyt kotiin. Tässä kohtaa ymmärrän sentään vaieta ja kasata itseeni kaikki rakastavan ja välittävän äidin elementit. Nopea päässälaskutoimitus kertoo, että ehdimme kyllä hakea kirjan ilman että kukaan myöhästyy mistään. Koulujen parkkipaikoilla kaikille kivan päivän toivotukset, anteeksipyynnöt ja muistutukset, että äiti rakastaa vaikka tämä aamu ei ollutkaan parhaasta päästä. Lapset rakastavat takaisin ja kaikille saadaan hyvä mieli. Töihin ajellessa pitää vielä soittaa miehelle, että ei se suodatinpussijuttu nyt niin vakava ollutkaan. Sitä se kai on, ihmisenä oleminen. Aina ei ole paras hetki eikä joka hetki saa itsestään esille sitä parasta. Päivi Jalo