Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

”Ja vaikka vuodet häipyy, unhoittaa et voi”

Olin vielä Espanjassa kun Hoosianna kaikui Suomen kirkoissa. En ole ahkera kirkossakävijä, mutta Daavidin Poikaa veisaan ihan sydämen pohjasta. Oli adventti-iltana soitettava tyttärelleni Heli-Tuulialle ja puhelimitse laulettiin toistemme päälle ”Kiitetty olkoon Hän”. Yhteinen Hoosianna on meille joulukauden juhlava avaus. Yhteistä säveltä tapailin myös entisen oppilaani Kyösti Mäkimattilan kanssa hiljattain. Haimme vanhoja, tuntemattomiksi jääneitä joululauluja ja sattumalta hyräilimme yhtä aikaa ”Jo jouluilta taasen on sun luonas Pikku-Tuula… Ja vaikka vuodet häipyy, unhoittaa et voi, kun saapui armas ilta tuo ja joululaulu soi”. Pikku-Tuulaa sain kuulla puhutteluna koko eka- ja tokaluokan. Päätä lyhempänä muita, sain myös kirjaimellisesti vedetyksi navan selkärankaan kiinni –  tuttu ja mahdoton komento nykyään Ikiliikkujien jumpassa. Johtuuko lyhyt varsi äidin geeneistä vai etäisemmistä? Sain jo joululahjan: sisko teetti DNA-testini. Alkuperässäni on 98 prosenttia suomalaisuutta, skandinaavia ja länsi-eurooppaa. Aasiaa löytyi kaksi prosenttia. Selittääkö se tämän pienuuden, hieman kellertävän ihon ja veriryhmän B, siellä yleisen? Lahjahan on täydellinen –  se sisältää salaisuuden. Kielemmekin kätkee menneisyyttä. Joulu-sana periytyy muinaisgermaaneilta ja viikingeiltä (kuulostaa ruotsia jännemmältä), heidän jul-sanastaan. Julbock kun vääntyy suoraan joulupukiksi. Niin kiltti olen kai ollut (heko heko), että sain valkoparralta jo toisenkin lahjan. Kitaran, lasten kokoa. Voi kun osais soittaa… Kun pukki sitten aattona ovelle kolkuttaa, niin meikä alkaa kiljua. Enkä henno pikkupelostani luopua, se tuo takaisin lapsuuden jouluja. Kuusen elävät kynttilät, ensimmäiset appelsiinit, pukin pelottavan naamarin, sen kun isä toi kilon pakkauksen Fazerin Sekalaisia ja sai 6-vuotiaansa pomppimaan riemusta keittiön raitamatolla. Myös sen huikean pettymyksen, kun äiti kertoi, ettei pukkia ole olemassakaan. Yritin lohduttautua uteliaisuudella, arvata kuka naamarin takaa kurkistaa. Jännitys pani kikattamaan: naapuri oli tonttulakin puutteessa kiskaissut päähänsä paksun punaisen kahvipannunmyssyn. Uskon yhä joulupukkiin. Uskon jouluun, antamiseen ja auttamiseen ja niitten tuomaan siunaukseen. Uskon lapsen, maailman jokaisen lapsen oikeuteen saada luottaa hyvään tahtoon, saada toivoa ja riemuita. Ja juuri nyt kun Petri Laaksosen sanoin ”Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut… sanoma joulun on uusi mahdollisuus.” Päästetään Antti Tuiskun kuulaan kirkas ääni jatkamaan: ”Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi… Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Juuri näin. Koska onneksi ”Joulu on taas – riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynyt” Tuula Sandström