Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Sankaripatsas kertoo kohtaloon alistumisesta ja luottamuksesta

Toisessa maailmansodassa suomalaiset pyrkivät kuljettamaan ja hautaamaan kaatuneet kotipaikkakunnille. Evakuoiminen oli kansainvälisesti poikkeuksellinen voimanponnistus, josta suomalaiset ovat syystäkin ylpeitä. Näin toteaa filosofian tohtori Riitta Kormano väitöskirjassaan Sotamuistomerkki Suomessa – Voiton ja tappion moduulista sovittelua (Turun yliopisto 2014). Suomalaisten sankarihautojen ainutlaatuisuus on sisäistetty myös Vakan alueella, sillä viime vuonna mynämäkeläinen kunnallisneuvos Pertti Vuola teki Kaatuneitten Omaisten liitolle aloitteen viime sotien uhrien sankarihautojen saamiseksi YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon maailmanperintöluetteloon. Olennainen osa sankarihautausmaita ovat niiden yhteydessä olevat sankaripatsaat. Enin osa Lounais-Suomen sankaripatsaista on vehmaalaissyntyisen ja Vehmaalla elämäntyönsä tehneen professori Jussi Vikaisen luomistyön tulosta. Jussi Vikaisen perikunta luovutti professori Vikaisen veistämien patsaiden kipsivalokset Vehmaan kunnalle vuonna 2004. Lahjakirjan mukaan kipsipatsaat on pidettävä julkisesti nähtävillä, ja nyt uuden yhtenäiskoulun valmistuttua tämä on jälleen toteutunut. Patsaiden sijoittelussa koulun auditorioon pyysivät Juhani ja Leila Vikainen apuun vanhaa tuttavaansa arkkitehti Esa Suomista . – Alun alkaen veistokset olivat Jussin Rajakallion ateljeetalon kylmässä ulkorakennuksessa, jota itsekin olin aikoinaan rakentamassa. Sieltä ne siirtyivät Rautilakeskukseen ja nyt tänne, jonne ne mielestäni erinomaisesti sopivat. Riitta Kormanon mukaan Jussi Vikainen on monissa teoksissaan syventänyt kansallista kertomusta kotiseutuhengellä. Lehtihaastattelussaan Vikainen kertoo hänen oman rintama-aikansa johdattaneen hänet sankaripatsaiden aihemaailmaan. Niitä olivat kaipaus, murhe, odotus, isänmaanrakkaus, kohtaloon alistuminen mutta myös luottamus ja tulevaisuuden usko. Hän ei suosinut niin sanottuja varsinaisia sota-aiheita. Tämän vahvistaa myös professori Vikaisen poika taidegraafikko Juhani Vikainen. – Minkäänlaista sota-ajan paatospropagandaa hänen töistään ei löydy. Vuodet 1949–1956 olivat Jussille työntäyteisiä vuosia. Tuolloin hän teki töitä kolmen sankaripatsaan vuosivauhdilla. Sota oli häneen jälkensä jättänyt monen muiden veteraanien tavoin. Hän valvoi öitä tupakkia poltellen ja teoksiaan suunnitellen. Yhtenäiskoulun esille pano on näyttävä erityisesti iltavalaistuksessa ulospäin Vinkkiläntielle. Arkkitehti Esa Suomisen mukaan tila oli lopulta kuitenkin niin ahdas, että osa teoksista jouduttiin jättämään esillepanon ulkopuolelle. Muun muassa Laitilan ja Kalannin sankaripatsaat jäivät sijoittamatta, ja niille haetaan sopivaa sijoituspaikkaa. Kalannin patsas on ryhmän ainoa Pièta-hahmo eli kuvatyypin, jossa Neitsyt Maria pitää sylissään kuollutta Jeesusta, variaatio.     Lähes kaikille Suomen sankarihautausmaista oli saatu muistomerkki 1950-luvun lopulle tultaessa. Jussi Vikaisen sankaripatsaista enin osa on hakattu Vehmaan punaisesta graniitista, mutta myös dioriitista eli niin sanotusta mustasta tai harmaasta graniitista. Kipsivalosten sijoittamista yhtenäiskoulun tiloihin voi pitää kotiseututekona, joka kunnioittaa yhden ihmisen elämäntyötä. – Yhtenäiskoulun alkukuukausien tiimellyksessä, johon on liittynyt koulun vihkiminen ja kunnan 150-vuotisjuhlallisuudet, emme ole ehtineet opetuksen teemaksi ottaa Jussi Vikaisen sankaripatsaita, mutta vielä sekin aikaa tullee, sanoo koulun rehtori, koulutoimenjohtaja Hannele Lehtimäki .