Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Teatteripukujen villimmät versiot – Crusellin näyttelyssä U:gissa kangas elää myös videolla ja valokuvissa

Freelance-pukusuunnittelijoina tahoillaan työskentelevät Marjo Haapasalo ja Piritta Kämi-Conway ovat tehneet yhteistyötä aina 1990-luvulla alkaneista muotoilun opinnoistaan saakka. Yrkeshögskolan Sydvästissä Turussa opiskelleella kaksikolla on marraskuun ajan yhteinen näyttely Kulttuurikeskus Crusellissa Uudessakaupungissa. Esillä on työprojekteina valmistuneita teatteripukuja kuten Marjo Haapasalon Åbo Svenska Teaterille valmistamia pukuja Peter Pan ja Ronja Ryövärintytär -näytelmiin, mutta myös vapaina projekteina ja yhteistyössä syntyneitä tekstiiliveistoksia. – Meitä yhdistää tietenkin teatteripuvustus, mutta myös se, että olemme molemmat kiinnostuneita käsittelemään tekstiilipintaa eri tekniikoilla. Opiskeluaikoina koulun tiloissa pystyimme tekemään kaikenlaisia happo- ja lipeäkäsittelyjä, mutta nyt meidän on pitänyt kehitellä uusia tapoja, joita voi tehdä esimerkiksi mikrossa, uunissa ja silitysraudalla, Haapasalo kertoo. – Toisin sanoen tuhoamme kankaan ennen kuin käytämme sitä, Kämi-Conway jatkaa. Näyttelyn nimi Säröillä juontuu teoksissa näkyvästä ajan kulumisesta ja tekstiilin hapertumisesta ja patinoitumisesta – mutta toisaalta pukusuunnittelijoiden mukaan myös siitä, että tanssi-, teatteri tai oopperateoksen ensi-iltana vähän muutkin kuin näyttelijät ovat hieman säröillä, kun näkevät valmistamansa puvut ensi kertaa oikeassa käytössä. Näyttelyssä on esillä yhteistyönä vuonna 2007 Rauman pitsiviikoille valmistunut pukupari Puuneidot, jota on sittemmin tuunattu eteenpäin ja käytetty esimerkiksi Sara Lehtomaan valokuvissa. Valokuvat ovatkin näyttelyssä oleellisessa osassa. Usein työpari kokoaa pukujen ympärille työryhmän, johon kuuluu kuvaajan lisäksi ainakin malli ja stailaaja. Näyttelyn valokuvia on ottanut Lehtomaan lisäksi Jaana Vuola ja Jere Satamo , mutta myös Marjo Haapasalo itse. Esillä on kankaalle painettu, taidehistorian merkkiteoksista innoituksensa saanut Haapasalon kuvaama muotokuvasarja, jota on yhteistyönä jatkokäsitelty koruilla, pitseillä, langoilla ja kankailla. Kuvien tunnelma on ajaton. – Viehätyn hollantilaisista maalareista. En etsi kuviini malleiksi kauniita vaan mielenkiintoisia ihmisiä. Silloin olen onnistunut, kun kuvattavista ei oikein tiedä edustavatko he tätä päivää, mennyttä aikaa vai ehkä tulevaisuutta, hän kertoo. Useimmissa kuvissa mallina on Haapasalon tytär Ilona . – Aloitin kuvaamisen muutama vuosi sitten, kun tyttäreni tuli ikään, jossa otetaan paljon selfieitä someen. Halusin näyttää hänelle, miten voi olla kaunis tyrkyttämättä itseään liikaa ja ilman että kerjää kiitosta. Se miten nuoretkin tytöt esiintyvät vaikkapa Instagramissa, välittää minusta vääränlaista naiskuvaa, hän kertoo. Varta vasten tähän näyttelyyn syntyi vedenalainen videoteos, jota varten Haapasalo ja Kämi-Conway valmistivat kaksi liehuvahelmaista pukua kuin taistelukalojen huntuevät. Kuvaajaksi he pyysivät alan ammattilaisen Juhani Väihkösen . – Ilmeni, että meillä oli hänen kanssaan aivan erilainen tyyli ja tavoitteet, mutta hän leikkasi meille juuri sellaisen teoksen kuin halusimme. Hän sai materiaaliin täydet tekijänoikeudet, ja leikkasi siitä myös toisen, itselleen mieluisan version. Näin me kaikki olimme tyytyväisiä, Haapasalo sanoo. – Tässä työssä olemme oppineet työryhmän edut. Se mitä ei itse osaa, voi antaa muiden tehtäväksi. Juuri ja juuri saimme mahtumaan yhdelle A4-paperille kaikkien näyttelyssä avustaneiden nimet.