Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Terveiset täältä

Vehmaalaiset vanhempani Helli ja Erkki Jalava solmivat avioliiton vuonna 1938, ja esikoispojan syntyessä vuonna -39 perhe asui Uudenkaupungin Kirkkokadulla. Isä työskenteli paikallisessa kiviliikkeessä. Sodan alettua äiti ja Matti-poika palasivat Vehmaalle. Vanhemmat säilyttivät talvi- ja jatkosotien aikaisen kirjeenvaihtonsa vintillämme, puusaavissa. Kirjeisiin me lapset emme saaneet koskea ”ennenko mee kualla”, kuten äiti sanoi. Aikanaan kokosimme kirjeet kirjaksi, josta nyt, kun talvisodan alkamisesta tulee jo 80 vuotta, aion poimia otteita. Toivottavasti ne kiinnostavat lukijoita ja auttavat säilyttämään mielissä nuo vaikeat ajat. Syyskuussa -39 reserviläiset kutsuttiin ”ylimääräisiin harjoituksiin”, ja isäkin lähti kohti itärajaa Kuolemajärvelle 10. lokakuuta –  palatakseen kotiin vasta viiden kuukauden kuluttua, talvisodan päätyttyä. Näin hän kertoi asiasta myöhemmin: Kasvin talolle ensin Uuteenkaupunkiin, vehmaalaisten porukkaan. Turusta junalla Kämärän asemalle Kannakselle. Sieltä käveltiin 8– 10 kilometriä Huumolaan, josta mentiin Kultakummulle kaivamaan korsuja. Sieltä käveltiin joka päivä Summan kylään kuoppia kaivamaan. Kannaksella kului pari kuukautta ennen sodan alkua. 29.10. isä kirjoitti: Me ollaan päivisin kaivettu urakalla niitä “ampumahautoja” ja yöt on nukuttu hyvin. Tämä komppania on yksinomaan vehmaalaisia, noin 170 miestä, joten tutuista ei ole puutetta. Me koottiin sellainen tervehdys “Kunnallisiin Tietoihin” (2.11.), jossa ovat kaikkien tämän komppanian miesten nimet. Joten näet siitä keitä täällä on. Äidin varhaisimmat kirjeet katosivat helmikuisissa Summan taisteluissa, joten kotiväen tunnelmat voimme vain aavistaa. Äidin ilona varttui pikkupoika Matti, joka isän lähtiessä oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Isä pahoitteli, että taitaa äidille tulla aika pitkäksi Uudessakaupungissa, kun suku ja tutut olivat Vehmaalla, ja lohdutteli, että pian kai ne neuvottelut päättyvät ja päästään kotiin. Pessimismille ei kirjeissä annettu sijaa. Paketteja lähetettiin ahkerasti. ”Sokeria täältä saa kilon päivässä telttaa (20 miestä) kohden. Sano Äidille parhaat kiitokset, mutta ei kannata omasta osastaan lähettää. Kyllä täällä kamiinan päällä keitetään teetä ja kahviakin joka ilta, mutta kyllä täällä ilmankin toimeen tulee.” Kaipausta lievitti jokapäiväinen kirjeitten kirjoittaminen. ”Olin vartiossa ja katselin kuuta. Kun vain muuten olisi päässyt lähellesi kuin ajatuksissa. Ajattelin että voit ehkä samalla aikaa nähdä saman kuun ja toivon että se vaihtoi tervehdyksemme .” ”Ei täältä saa lomaa kuin todistuksia vastaan, joten ei viitsi mitään ruveta pelaamaan, vaan uskotaan että tämä pian päättyy. Kyllä Sinä tiedät, että minä Matin pientä olemusta aina muistan, vaikken osaa häntä kuvitella, koska hänellä on jo hampaitakin ja on kai muutenkin paljon muuttunut. Täällä ei uskalla oikein vaipua syviin mietteisiin, sillä metsän yksinäisyydessä tulisi aika niin pitkäksi. Toivottavasti niistä huhuista joku pitää paikkansa, että ainakin jouluksi pääsisimme viettämään elämämme hauskinta joulujuhlaa.” Vastoin toiveita joulu kului Kannaksen ”telttamajoituksessa”, ja 30.11. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota alkoi. Liisa Jalava