Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

L e i k i s t ä – oikeesti!

Milloin viimeksi hassuttelit puolisosi kanssa? Me pitkässä parisuhteessa elävät voinemme todeta, että liian kauan sitten tai ainakin liian harvoin. Siitä(kin) on nimittäin leikki kaukana, jos siitä on leikki kaukana. Yksinkertaistettu totuushan on, että on olemassa vain leikkiviä lapsia – ja orjia. Ja nyt on oikeesti pakko huolestua: lasten leikit ovat vähentyneet, aikuisista nyt puhumattakaan. Nykylapset eivät enää hakeudu ns. ulos leikkimään. Me mummi- ja vaari-ikäisethän leikimme ulkona päivät pitkät – ja aikuisten vahtimatta. Saimme vapaasti valita leikkimme ja paikat, joissa temmeltää. Me kiipeilimme puissa ja kallioilla, käytimme vaarallisia työkaluja, väsäsimme hataria lauttoja, valvomatta pompimme rantavesissä. Muistan miten isä pyysi alta 10-vuotiastaan nostamaan kaivosta vettä liukkaalta, jäiseltä kaivonkannelta – toki uhaten, että saisin selkääni, jos putoaisin kaivoon. Astrid Lindgrenin iki-ihanassa kirjassa Ronja Ryövärintytär päähenkilö leikkii, loikkii ja pomppii syvän kuilun partaalla. Sanoo ”harjoittelevansa vaaraa”. Tätä nykylasten pitäisi nopeasti oppia. Siispä: Mars ulos! Harjoittelemaan vaaraa! 1980-luvulla tulivat videopelit ja lasten leikkimisessä otettiin takapakkia. Aidot kokemukset muuttuivat digitaalisiksi eikä kehoa käytetty paljoakaan muuhun kuin istumiseen. Muistetaanhan, että pitkä paikoillaan istuminen on itse asiassa vaarallista. Onneksi nykykouluissa ei oppilaita enää vangita koko päiväksi pulpettiin. Mehän aikoinamme korvasimme sen kokoillan ulkoilulla. Tuoreet tutkimukset komentavat lapsia takaisin itsenäisiin ulkoleikkeihin, vaikka vaarallisiinkin tilanteisiin. Anna lapsesi luoda leikkinsä itse, väisty lapsen tieltä! Norjassa rakennetaan jo ”vaarallisempia” päiväkotipihoja ja leikkipuistoja. Parin vuoden ikäisiäkin viedään kallioille kiipeilemään, toki vahdittuina. Riskialttiit leikit pienestä pitäen ovat tärkeitä, ne opettavat riskinhallintaan. Kun pienokaisilta jälkeenpäin kyseltiin, miltä seikkailu kalliolla tuntui, he kertoivat sen tuntuneen vatsassa ja tärinänä rinnassa – mutta joka ainoa oli riemuissaan kallion harjalle pääsemisestä, pelon voittamisesta. Kuulemma nykylapsi USA:ssa viettää ulkona 4– 7 minuuttia, mutta 7,5 tuntia ruudun ääressä joka päivä. Lapsi joka ei ole leikkinyt tarpeeksi, ei osaa kohdata väkivaltaisia tunteitaan vuorovaikutustilanteissa. Tähän tulokseen päätyvät joukkosurmaamisiin muun muassa kouluampumisiin keskittyneet tutkimukset. Surulliset tilastot kertovat, että maailmanlaajuisesti joka viidennellä nuorella on mielenterveysongelmia ja joka kahdeksas lapsi on psyykkisesti jotenkin sairas. Kammottavia lukuja. Mikä avuksi? Ylös, ulos ja lenkille, niin kuin Niilo Tarvajärvi aikoinaan komensi. Leikkimisen vastakohta ei ole työ, vaan masennus! Leikkimisen tärkeys on todennettu jopa eläinkokeilla. Peräti hämähäkit oppivat pelleilemään. Porukassa kisailmaan oppineet rotat ja hamsterit kestivät stressitilanteita ja pelkoja hallitummin kuin yksin kasvaneet. Leikkiminen rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa. Vapaa seikkailu ulkona vapauttaa myös mielikuvituksen. Ei käpylehmiä kannata edelleenkään pilkata. Muumifilosofia julistaa, ettei mikään ole niin vaarallista kuin sisällä istuminen. – Niinkö? kysyi Muumipeikko. – Niin. Silloin saa helposti kaikenlaisia ajatuksia. Tuula Sandström Taivassalossa asuva kirjailija