Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Lokalahdelta Italian vuoriston nuohoojajuhlaan

– Nyt taisi tauti iskeä. Uudelleen sinne on päästävä. Oli se niin ainutlaatuinen ja mieliinpainuva reissu, jonka kaltaista ei etukäteen voinut kuvitellakaan. Näin kuvailee lokalahtelainen nuohooja Rauno Aaltonen osallistumiskokemuksiaan järjestyksessään 38. kansainvälisille nuohoojien festivaaleille pienessä pohjoisitalialaisessa Santa Maria Maggioren kylässä Sveitsin rajan tuntumassa. International Chimney Sweeps Festival eli Raduno Internazionale dello Spazzacamino kerää vuosittain 1500–2000 nuohoojaa 29 maasta eri puolilta maailmaa Amerikkaa, Japania ja Oseaniaa myöten. Suomesta matkaan lähti elo–syyskuun vaihteessa 60-henkinen delegaatio, kolmisenkymmentä nuohoojaa puolisoineen ja matkakumppaneineen. – Tämä oli kymmenes kerta, kun suomalaiset osallistuivat tapahtumaan, joka on Italiassa kalenterijuhla. Minun tietoni mukaan olen ensimmäinen vakkasuomalainen nuohooja, joka kansainväliseen festivaaliin osallistui. Meidän lisäksemme ryhmässä oli salolaispariskunta Varsinais-Suomesta, kertoo Rauno Aaltonen, joka matkasi Italian juhlaan vaimonsa Maria Silverin kanssa. Kansainvälisellä nuohoojafestivaalilla on synkeät vuosisatojen takaiset juurensa. Tapahtuma on itse asiassa muistojuhla epäinhimillisesti kohdellulle lapsityövoimalle. Nuohouksen historian katsotaan alkaneen 1600-luvulla, jolloin kehitettiin Englannissa ja myös Italian Milanossa eräänlainen elävä nokiharja -menetelmä, jossa pienet pojat pantiin sisään savupiippuun mukanaan harja ja raaputusrauta. Englannissa poikia haettiin köyhäintaloista, Milanon nuohoojat ostivat niitä köyhiltä vuoristoseuduilta, kuten Santa Maria Maggioresta vielä 1800-luvulla. Pienen nokipojan ammatin hyväksi puoleksi on mainittu se, että sitä raatamista ei tarvinnut kestää kauan: pojat, 7-vuotiaat ja sitäkin nuoremmat lapset kuolivat hyvin nuorina. Näistä synkeistä ajoista voi lukea Lisa Tetznerin nuortenkirjasta Musta veljeskunta (WSOY, 1975). – Tämä menneiden aikojen lapsityövoiman epäinhimillinen hyväksikäyttö on festivaalitapahtumassa toki esillä, mutta muuten nuohoojien kansainvälinen tapaaminen on puhdas karnevaalijuhla kulkueineen, ilotulituksineen ja gaalaillallisineen. Santa Maria Maggioren kunnassa on vajaat 1300 asukasta, mutta Aaltosen arvioiden mukaan kyläkeskuksessa on noin 700 asukasta. Varsinainen juhlapäivä oli sunnuntai 1. syyskuuta, jolloin nuohoojien karnevaalikulkue kiersi koko vuoristokylän. – Se oli tietenkin järkyttävän kuuma päivä. Sain kunnian toimia Suomen tunnuskyltin kantajana heti 15-jäsenisen soittokunnan takana. Kulkue pysähtyi aika ajoin, ja nuohoojat-, spazzacaminos-huudot raikuivat. Arviolta 34 000-henkinen yleisö reunusti tiiviinä rintamana kapeiden kyläkujien laitamia. Kunkin maan nuohoojat lauloivat yli kolme tuntia kestäneen kulkueen aikana omia nuohoukseen liittyviä laulujaan. Suomalaiset lauloivat Pieni nokipoika -laulua, jota ei pidä tulkita ammatin synkeän historian pohjalta mustaksi huumoriksi. Pieni nokipoika vaan, uuninpiippuun katoaa…/Pikku nokipojalle anna kätes lämpöinen, ahkeraksi opi myös, niin kuin hänkin täytä työs . – Nuohoojan ammatti on Keski-Euroopassa erittäin arvostettu. Sen sai kokea halauksina ja pussauksina, joita saimme yleisön taholta vastaanottaa kulkueen aikana. Meillä nuohoojilla oli nahkapussissa nokituhkaa, jota halausten yhteydessä otimme sormenpäähän ja merkkasimme näin ihailijamme, kertoo Aaltonen. Yksi merkittävä tapahtumaosio oli pinssien ja prinikoiden vaihto eri maiden nuohoojien kesken. – Jos prinikat loppuivat, repäistiin nuohoojien juhlapuvusta kiiltävä messinkinappi. Ne olivat haluttua tavaraa ulkomaalaisten keskuudessa. Minulta puuttui puvusta onneksi vain yksi nappi Suomeen palattaessa, sanoo neljännesvuosisadan itsenäisenä nuohoojana työskennellyt Rauno Aaltonen.