Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Satavuotiaan suojissa – Taivassalon seurakuntakoti täytti 100 vuotta

Taivassalon seurakuntakoti juhli satavuotiasta olemassaoloaan viime sunnuntaina juhlajumalanpalveluksella ja kirkkokahveilla. Alun perin seurakuntakoti rakennettiin rukoushuoneeksi, sillä konventikkeliplakaattilaki ei sallinut herätysliikkeiden tai maallikkosaarnaajien toimivan kirkoissa, ja seurakuntalaiset halusivat paikan, missä järjestää seuroja. Museoviraston asiakirjojen mukaan Taivassalon seurakuntakoti rakennettiin talkoovoimin Mussalon Isotalon hirsistä, pitäjäläiset itse keräsivät hirret, Vehaksen sahalla puutavara sahattiin ja saha otti korvaukseksi vain työväen palkan. – Taivassalon kirkkoherra Osmo Aimo Salminen oli suuri vaikuttaja paikkakunnalla ja ilman häntä rukoushuonetta tuskin olisi saatu rakennettua. Hän oli sellainen, joka laittoi pyörät pyörimään. Hän osti Mussalon Isotalon ja lahjoitti sen seurakunnalle, kertoo pastori Tiina Rautiainen . Sata vuotta sitten seurakuntien ja seurojen toimintakulttuuri oli erilaista kuin nykyään. Vaikka erilaisia seuraintaloja rakennettiin, ei silloiseen kulttuuriin sopinut, että samassa talossa rukoiltaisiin ja tanssittaisiin. Siksi Taivassaloonkin rakennettiin erikseen seurakuntatoimintaa varten oma paikka. Rukoushuone vihittiin käyttöön 7. heinäkuuta 1919. Yhtenä pappina vihkijöiden joukossa oli Uudenkaupungin kirkkoherra Jooseppi Simelius (myöhemmin Simojoki), puoli vuosisataa myöhemmin hänen poikansa arkkipiispa Martti Simojoki johti samassa rakennuksessa kokousta piispantarkastuksessa. – Molemmilla Simojoen edustajilla, isällä ja pojalla on siis oma sijansa tämän rakennuksen historiassa, kertoi rovasti Seppo Haavisto , joka aikanaan toimi Taivassalon kirkkoherran virassa. Rukoushuoneen ensimmäisistä toimintavuosista on hyvin vähän tietoa. Rovasti Haavisto osasi kuitenkin kertoa, mitä talon suojissa tehtiin viisikymmentä vuotta sitten. – Säännönmukaisimpia toimintoja olivat rippikoulut, vanhustenpiirit, lastenkerhot ja muistotilaisuudet. Täällä pidettiin myös erilaisia juhlia ja kirkkovaltuuston kokouksia, kertoi Haavisto. Seurakuntakodin juhlatilaisuudessa omia muistojaan kertoivat myös seurakuntalaiset. Rippikoulumuistot, nuorten kerhot, joulujuhlat, partiotoiminta ja läheisten muistotilaisuudet nousivat usein esiin. Tilaisuudessa muisteltiin myös rakennusta itseään. Vintille ovat johtaneet aikanaan portaat ja talonmiehen perhe asui nykyisen keittiön paikalla. Talon takana olivat niin hevostallit kuin ulkohuussikin. Rakennus remontoitiin vuonna 1959, jolloin samalla tietoisesti ryhdyttiin käyttämään nimeä seurakuntakoti. Sadan vuoden jälkeen aika on ajanut seurakuntakodin ohi. – Talo saattaa olla viikkokausia tyhjillään, eivätkä esimerkiksi ilmanvaihto tai keittiötilat vastaa nykyajan vaatimuksia, sanoo Rautiainen. Seurakunnan toimintojen kokoaminen saman katon alle, uuteen seurakuntakeskukseen on herättänyt vahvoja tunteita paikkakunnalla, mutta Rautiainen muistuttaa, että seurakuntakoti ei häviä mihinkään, sen käyttötarkoitus vain muuttuu. – Samalla tavalla ovat muuttuneet esimerkiksi muistotilaisuudet. Ennen ainoa vaihtoehto pitää muistotilaisuus oli rukoukseen pyhitetty huone, nyt mikä tahansa paikka käy. Ihmisten ajatukset pyhyydestäkin ovat muuttuneet, mikseivät sitten paikat, sanoo Rautiainen.