Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Kouluhurlumhei pyörii taas

Äiti, mun saappaissa on reikä. Mä tarvitsen uudet lenkkarit. Kirjat pitää päällystää huomiseksi. Luitko sä Wilmasta sen viestin. Tässä olis mun valokuvauslappu. Autatko, kun mä en tajuu tätä tehtävää. Me tarvitaan huomenna kouluun eväät… niin, kolmen kouluikäisen ja kahden vuorotyötä tekevän ihmisen perheessä kalenterille ja hyville hermoille löytyy käyttöä, organisointikyvyn ohella. Kesäloman jälkeen jaksaa hyvin, mutta saa sitä silti olla melkoisen skarppina kun koululaisten arki lomailun jälkeen pyörähti taas käyntiin. Ovat jo sen ikäisiä, että osaavat lukujärjestystä itsekin lukea ja tehtäviin tarttua ihan omatoimisesti, mutta paljon on sellaista, missä aikuista vielä tarvitaan. Itse kokee, että haluaa vielä vahvasti olla mukana sivusta seuraamassa ja auttamassa kun läksyissä tulee tiukka paikka tai kun aletaan lukea kokeisiin. Ei aikuinenkaan aina jaksa, miksi siis lapsen pitäisi? Sellaisella hetkellä, kun into alkaa laantua tai väsymys nostaa päätään tarvitaan lähelle ymmärtävää aikuista ohjaamaan ja kannustamaan vaikean paikan yli. Maailma on muuttunut melko suorituskeskeiseksi ja se näkyy ihan kaiken ikäisten arjessa. Enää ei riitä, että olet hyvä tyyppi ja suoriudut elämästäsi jotakuinkin hyvin, töitä tehden niin että pöydässä leipä riittää. Tänä päivänä suorittaminen alkaa monella jo siitä hetkestä kun pää pullahtaa ensimmäiseen parkaisuun. Siitä alkaa ensimmäiset pisteytykset ja kuva alkaa kiertää somemaailmassa. Äiti-lapsi-kerhossa joutuu hyvin äkkiä vertailun kohteeksi. Kenen lapsi sanoo ensimmäiset sanat, kuka ottaa ensimmäiset askeleet ja kenellä on selvästi musiikillisimmat liikkeet kun lyödään käsiä sekakuorossa epätahtisesti yhteen. Neuvolassa huomio kiinnittyy ehkä jopa liian usein pieniin yksityiskohtiin kuten että piirtääkö lapsi tikku-ukolle silmäripset tai hyppiikö yhdellä jalalla kun vieras ihminen käskee. Toisinaan tuntuu aikuisten olettavan, että lapsi on kuin sirkusapinan ja robotin sekoitus. Lapsen oletetaan sopeutuvan tilanteeseen kuin tilanteeseen, tekevän mitä milloinkin käsketään ja kaiken kummastelun ja tuomitsevienkin katseiden alla kasvattavan itselleen vahvan itsetunnon. Kun perheessä tapahtuu ja aikuiset vuodattavat tuntojaan ammattiauttajan sohvan kulmassa, oletetaan, että eihän se pieni lapsi mistään mitään ymmärrä. Pahimmillaan kukaan ei pysähdy miettimään maailmanmenoa hänen näkövinkkelistään. Kesälomalla kuulin hämmentävän kysymyksen: koska sä vietät lomaa sun lapsista? On totta, että loma lomailtiin meillä hyvin paljon lasten ehdoilla ja heidän toiveidensa mukaan. Töiden jatkuessa vuoroteltiin niin, että kun minä lähdin töihin niin mies tuli kotiin ja päinvastoin. Ihan vain siksi, että loma tuntuisi lapsilla enemmän lomalta kun aikuinen olisi siinä lähellä olemassa. Työpäivän jälkeen suunnattiin rannalle, toisinaan myöhäänkin illalla. Kyllä sillä hetkellä päällimmäinen ajatus oli, että ihanaa olla näiden kanssa eikä se, että kenelle ne saisi tungettua tai olisipa saanut jo nukkumaan ennen kuin itse oli kotona. Kukin toki tyylillään, mutta onko se ihme, jos lapset ovat levottomia ja oirehtivat kun päivät vierähtävät päivähoidon, harrastusten ja koulupäivien jälkeen minun, sinun ja heidän kotien lisäksi mummuloissa, kummiloissa ja missä vaan poissa. Jokainen rakentaa elämänsä parhaimman mukaan. Minä olen halunnut aina ja haluan edelleen viettää paljon aikaani lasten kanssa. Eivätköhän nuo aikanaan pesästä lennä. Sitten on aikaa pyöritellä peukaloita ja täyttää päiväänsä jos jonkinlaisella. Päivi Jalo