Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Pelko ei vaivaa vauhtilajissa – Mynämäkeläinen Erik Mäkiniemi kisailee ikäpyörällä

Tulevana viikonloppuna Virtasalmen Motoparkissa selviää, onko mynämäkeläinen Erik Mäkiniemi tänä vuonna Suomen paras kuljettaja road racingin eli ratamoottoripyöräilyn Retro Superbike -luokassa. Mitalisija kansallisen kisaluokan yhteispisteissä alkaa ilman isoja murheita olla jo varma, mutta viimevuotisen hopean kirkastaminen vaatii nappisuorituksen ja hiukan onneakin. Retro Superbike -luokassa ajetaan Suomen Cupin pisteistä eikä ainakaan vielä virallisesta Suomen mestaruudesta. Retro-termi viittaa siihen, ettei luokassa kaasutella aivan upouusilla kiitureilla. Nuorimmat pyörät on valmistettu vuonna 1999. – Lähtö tähän luokkaan oli aluksi budjettikysymys, mutta tämä on osoittautunut vähän vääräksi perusteeksi. Kukkaro on keventynyt oletettua enemmän. Tykkään siitä, että vaikka kisoissa mennään täysillä, niin radalla ei kuitenkaan olla veren maku suussa ja varikolla kaveerataan. Tämä ei ole niin vakavahenkistä touhua, Mäkiniemi sanoo. Aivan putkeen Mäkiniemen kausi ei ole mennyt. – Teknisiä murheita on ollut. Sadekelillä pyörä kävi niin huonosti, ettei se ollut kilpailukykyinen. Kisa jäi silloin Virossa ajamatta. Jossittelu on kuitenkin turhaa, sillä tekniikkaongelmat kuuluvat lajin luonteeseen. Omiin ajovirheisiin pisteitä ei ole juuri kadonnut. Kerran Mäkiniemi on tällä kaudella kupsahtanut nurin, mutta sekin tapahtui harjoituksissa. Ensi kaudeksi Erik Mäkiniemellä on ainakin alustavasti uusia suunnitelmia. – Näyttää siltä, että jatkan vanhojen pyörien kisoissa, mutta lisäksi myös Star Service Cup kiinnostaa. Se on jokamiesluokka, johon voi osallistua melkein millaisella moottoripyörällä tahansa. Molemmissa luokissa kilpaileminen on kuitenkin kustannuskysymys. Moottoriurheilu on kallis harrastus, Mäkiniemi myöntää. Tarkkaa vuosibudjettia Mäkiniemi ei ole ynnäillyt, mutta jo ajopelin hankintaan uppoaa helposti lähes kymppitonni. Kisaviikonloppuisin useita satasia hupenee muun muassa siihen, ettei samoilla renkailla pysty kahta kertaa kilpailemaan. Toki kuluneet kisakumit kelpaavat treenaamiseen. Lajikiinnostukseen saattaa olla osasyynä se, että Mäkiniemen isä siirtyi keihäänheitosta moottoriurheiluun 1980-luvun puolivälin paikkeilla. – Ensimmäisen mopon sain jo alle 10-vuotiaana. Sitten ajoin 4–5 vuotta kilpaa motocrossia, mutta kun siirryin asfaltille, niin se puraisi heti. Kai vauhti on se, joka viehättää. Vanhalla pyörälläkin pääsee parhaimmillaan 240 kilometrin tuntinopeuteen. – Kun ensimmäisen kerran uskalsi mennä mutkaan polvi melkein radassa kiinni 130 kilsan vauhtia, niin kieltämättä siitä sai aika hyvät kiksit. Homma ei hirvitä, ennen kuin jotakin tapahtuu. Tietenkin lähtöviivalla jännitys tiivistyy, mutta pelko ei pyöri mielessä. Jos pelkäisi, ei pystyisi ajamaan. Ratamoottoripyöräilyssä tulee kaatumisia. Hurjalta kuulostaa, kun kovasta vauhdista kellahdetaan kumoon. – Nahkapuvut ovat niin hyviä, ettei liukumisesta asfaltilta hiekalle yleensä tule pahempia vammoja. Eri asia on, jos lähtee lentoon pyörän kyydistä, Mäkiniemi toteaa. Mäkiniemen mukaan hyvät refleksit ovat kuskin tärkein ominaisuus. – Lisäksi täytyy olla vähän jääräpää, jotta pystyy kunnolla vetämään, vaikka pääkoppa käskisi himmaamaan. Tyhmyydellä ei kuitenkaan pärjää. Jollei järki pysy mukana, niin sitten sattuu itselle ja toisille. Mäkiniemellä ei ole vakituisia mekaanikkoja, vaan kuski trimmaa pyöränsä itse kisakuntoon. Toki isä auttaa kokemuksellaan ja toimii teknisenä apuna. – Myös kilpailutilanteissa tiimi on pieni. Tyttöystävä ja isäukko ovat useimmiten paikalla ja muitakin läheisiä istuu katsomossa Alastaron kisoissa. Virallisia yhteistyökumppaneita ei vielä ole ja niiden löytyminen olisi jatkon kannalta tärkeää. Työnantajalleen Mynä-Autolle Mäkiniemi antaa kehut tuesta.