Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Sivistystä ja hyvinvointia

Lehdissä ja blogeissa on käyty keskustelua Uudenkaupungin sivistys- ja hyvinvointihankkeen (SiHy) tulevaisuudesta. Rakennusalan konkarit Teppo Varpe ja Seppo Sjöblom ovat ansiokkaasti tuoneet esiin huolenaiheitaan ja näkemyksiään asiassa. Asiaa voi tarkastella myös muusta suunnasta.   Kirjoituksissa halutaan ”peli vihellettävän poikki”, toteutustavan uudelleen harkintaa sekä jopa koko hankkeen uudelleenarviointia. Jos vaaditulla tavalla peli vihelletään poikki, mitä silloin katkaistaan?   Selvästikin lähes aina unohtuva seikka on se kiinteistönpidollinen tosiasia, että sekä uimahalli, Viikaisten koulurakennus että Pohitullin koulurakennus vaativat huomattavan peruskorjauksen. Ottamatta kantaa rakennuskokonaisuuden ns. purkukuntoisuuteen, asiassa on virkamiestyönä jo 2016 selvitetty vaihtoehtoina rakennusmassan peruskorjaus, osittainen peruskorjaus/-parannus sekä purkava uudisrakentaminen. Tuolloin NL-Rakennuslaskennan laatimien laskelmien perusteella ilmeni, että teknistaloudellisesti tarkoituksenmukaisin tapa on korvata kyseiset rakennukset rakentamalla uutta. Tämä päätettiin myös poliittisessa päätöksenteossa etenemistavaksi. Tuossa vaiheessa laadittujen laskelmien perusteella näyttäytyi uuden lukion, yhtenäiskoulun ja uimahallin rakentamisen kustannukseksi runsaat 33 miljoonaa euroa.   Seuraavaksi tuolloin eli syksyllä 2017 käytiin vilkasta keskustelua toteutustavasta sekä hankkeen laajuudesta. Luonnollinen vaihtoehto oli ns. perinteinen malli, jossa tilaajan suunnitelmien mukaan rakennusurakka kilpailutetaan kiinteähintaisena urakkana. Tällaiseen malliin rakennusala on onnistunut saamaan kahden vuoden takuuajan alan yleisiin sopimusehtoihin. Mitään ylläpitovelvoitetta urakoitsijalla ei ole, vaan kunhan kohde kohtuudella kestää kaksi vuotta, niin urakoitsijalla on hyvä tilanne, sillä takuuajan jälkeen urakoitsija vastaa vain sellaisista kohteen virheistä, jotka ovat seurausta urakoitsijan törkeistä laiminlyönneistä, laadunvalvonnan olennaisesta pettämisestä tai täyttämättä jääneestä suorituksesta. Kaikkien takuuajan jälkeisten vastuiden osalta näyttötaakka virheestä ja urakoitsijan vastuusta on tilaajalla (kaupungilla). Tämäkin vaikeasti toteutettava vastuu päättyy kun on kulunut kymmenen vuotta kohteen vastaanotosta. Tämän mallin ongelmista on kosolti näyttöä sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.   Varpe ja Sjöblom ovat käsitykseni mukaan kiistatta ammattilaisia tässä ns. perinteisessä mallissa.   Valtuusto yksimielisesti päätti lokakuussa 2017, että hankkeen toteutusmuoto on elinkaarimalli. Elinkaarimalli eroaa perinteisestä toteutuksesta siinä, että urakoitsija vastaa kohteen laadukkuudesta ja toimivuudesta jopa 25 vuotta. Jos kohteessa on siis virheitä tai rakentamissuorituksesta johtuvia korjaustarpeita, niistä vastaa kustannuksellaan sopimuskauden ajan urakoitsija; kohteen valmistuttua urakoitsija on tosin kiinteistöpalvelujen tuottaja. Kiinteistöpalvelujen tuottajalle maksetaan sopimuskauden (20-25 vuotta) palvelumaksua, jolla vastataan kohteen sopimuksenmukaisesta ylläpidosta.   Elinkaarimallin urakoitsijalla on siis erityinen intressi rakentaa laadukkaasti, sillä he vastaavat virheistään kustannuksellaan jopa neljännesvuosisadan.   Lukijan ääni -palstan kirjoituksissa on heitelty isoja miljoonaluokan summia. Se on oivallinen tehokeino, kun pyritään osoittamaan jonkin hankkeen ns. järjettömyys. Vastuullinen kritisointi pitäisi kuitenkin sisällään sen, että kerrottaisiin mitä heiteltäviin miljooniin kuuluu.   Elinkaarimalli toteutustapana on toki uudempi kuin em. perinteinen urakkamalli. Hankkeesta on kuitenkin varsin kosolti kokemuksia, eikä niiden perusteella toteutustavasta seuraa kritisoijien arvelema vedenpaisumus. Elinkaarimallissa varsinaisen rakentamisen kustannukset eivät ole poikenneet muista rakentamisen malleista eikä nytkään ole SiHyn osalta ollut sellaista havaittavissa. Kustannusarviot ovat toki nousseet, mutta niitä ei ole korottanut toteutusmalli vaan se, että hankkeeseen on syksyn 2017 jälkeen liitetty monitoimihalli, päiväkoti ja kirjaston digitaaliset palvelut.   Varpe tuo esiin luvun 90 miljoonaa sitä millään lailla avaamatta, eli arvion sisältöä voi vain arvella. Koska rakentamisen kustannus ei elinkaarimallissa poikkea muista toteutusmuodoista, on oletettava että Varpe on ottanut mukaan arvauksen elinkaarivaiheen (rakennuksen valmistumisesta 25 vuotta eteenpäin) kustannuksista.   Onko elinkaarimallin kokonaiskustannus kalliimpi, kuin rakennuskokonaisuuden toteutus perinteisellä mallilla ja kaupungin omana työnä kohteen ylläpidosta vastaten? Tähän kysymykseen vastatessa tulee huolehtia siitä, että todella puhutaan toisiinsa vertailukelpoisista asioista.   Meillä on hyvää harmillista näyttöä siitä, että kaupungin oma ylläpito ei pysty toimimaan kovinkaan laadukkaasti ja pitkäjänteisesti kiinteistönpidossaan. Tämä ei ole moite sinänsä vaan koskee tosiasiasiassa kaikkia kuntia, sillä tyypillinen kunnan tapa huolehtia kiinteistöomaisuudestaan on niukoilla resursseilla tehdä vain välttämätön. Se synnyttää kohteisiin jatkuvaa korjausvelkaa. Esimerkkinä meillä tästä on 1980-luvun lopun uimahallin tai Viikaisten koulun kunto nyt.   Elinkaarimallissa palveluntuottaja sitoutuu palvelumaksua vastaan siihen, että kun sopimuskausi (20/25 vuotta) on kulunut, kohteessa ei ole korjausvelkaa. Rakennus ei ole tietenkään uuden veroinen, mutta rakenteeltaan ja järjestelmiltään kohde on niin hyvässä kunnossa, että realisoituvia korjaustarpeita ei ole.   Eli elinkaarimalli on kustannuksiltaan arvokkaampi kuin oma työ samana aikana. Mutta niin on ylläpidon sisältökin. On perusteltua väittää, että perinteinen urakkamalli ja oma kiinteistönpito tulee samalla ajanjaksolla kalliimmaksi kuin arvokas elinkaarimalli. Aivan kuten mainosslogan on todennut, että hyvät neuvot ovat arvokkaita; huonot kalliita.   Kirjoittajien huolenaihe kustannusten karkaamisesta ja päättäjien ymmärtämättömyydestä asian osalta on vakava huolenaihe. Pidän silti selvänä, että jos elinkaarimallin kilpailutus johtaa tulokseen, joka vaikuttaa mahdottomalta, niin sitä ei pidä toteuttaa. Mutta asiassa tulisi antaa neuvottelumenettelyn edetä suunnitelmien mukaan ja arvioida kustannuksia, kun niistä on tarkempaa tietoa alkuvuonna 2020.   Sjöblom kirjoituksessaan esittää, että NCC Caverionin vetäytyminen neuvottelumenettelystä on merkki hankkeen pääperiaatteen epäonnistumisesta. Erikoinen ja ilmeisen virheellinen väite. Sjöblom sivuuttaa sen, että verrattuna kahteen muuhun palveluntarjoajaan, NCC Caverion oli ainoa ”yhteenliittymä”. NCC kun ei omaa kiinteistön ylläpidon organosaatiota, sen olisi tuottanut Caverion. On perustellumpaa arvioida, että vetäytymisen taustalla on enemmän yhteenliittymän keskinäiset ongelmat vastuiden jaossa kuin elinkaarimallin piirteet sinänsä.   Yhdyn Sjöblomin toiveeseen, että paikallinen lehdistö voisi tätäkin hanketta käsitellä laadukkaammin ja syvällisemmin, myös kriittisiä kysymyksiä esittäen. Toteutusmallin sijaan voitaisiin tällöin kohdentaa keskustelua oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten siihen laajaan hyvinvoinnin, sivistyksen ja liikuntamahdollisuuksien kasvuun, jonka SiHy toteutuessaan mahdollistaa kaikille ikäluokille sylilapsesta ikäihmisiin. Se on kuntalaisille aidosti merkityksellistä.   Timo A Järvinen   kaupunginvaltuutettu (kok), SiHy -hankkeen ohjausryhmän jäsen