Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Viisi kieltä on tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vähän

Mynämäen kirjaston takkahuoneessa on kevään aikana kokoontunut parittomien viikkojen maanantaisin vapaamuotoinen kanteleryhmä, jossa on Heljä Virtasen ohjauksessa opeteltu viisikielisen kanteleen soittoa alkeista lähtien. Uusi harrastusmuoto syntyi muutaman kiinnostuneen aloitteesta, ja lähti toteutumaan, kun kirjastolta saatiin tilat käyttöön. Ryhmään kertyi lopulta kymmenen soittamisesta kiinnostunutta. Mynämäen kulttuuri- ja kirjastopalveluvastaava Viktoria Kulmala  on ilolla seurannut ryhmän toimintaa. – Kirjaston tehtävänähän on antaa mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen.   Ryhmässä on soitettu ja laulettu, tehty rytmiharjoituksia ja opiskeltu musiikin teoriaakin. Osalla on ollut omat kanteleet, mutta niitä on saanut myös lainaksi. Naantalilaisen Timo Pakarisen  kantele herättää huomiota, koska se on oikein vanhanajan Väinämöisen ajan kanteleen näköinen. Hän on sen itse tehnyt yli 70 vuotta meressä maanneesta männystä. – Huomasin, että puu oli ihan kanteleen muotoinen. Aallot ja meren hiekka ovat sitä kuluttaneet, joten minun ei tarvinnut muuta kuin pestä se etikalla ja käsitellä muutamaan kertaan mehiläisvahalla. Kyllä tässä erilainen sointi on kuin tehdaskanteleissa, Pakarinen kertoo. Hän tuli kanteleryhmään mynämäkeläisen Martti Marteliuksen  innostamana. – Ei minulla ole soitannollista taustaa yhtään, mutta olen kuunnellut musiikkia paljon, ja kansanmusiikki ja runonlausunta on kiehtonut, Pakarinen kertoo.     Kustavilainen Hilkka Oksama-Valtonen  huomasi ryhmän nettiä selatessaan. – Olen ensimmäistä vuotta eläkkeellä ja tämä oli ensimmäinen asia, johon halusin tulla. Mynämäkeläinen  Ritva Mattila puolestaan löysi ryhmään luettuaan siitä lehdestä. Kantelekin oli kotona valmiina, sillä sellainen oli aikanaan hankittu lapsenlapselle kouluun, ja hänen aikuistuttuaan soitin oli palautunut mummolan hyllylle. – Soittaminen on hauskaa, olen tosi innostunut, Mattila kertoo. Kevään toiseksi viimeisellä kokoontumiskerralla mukana olivat myös mynämäkeläiset Merja  ja Seppo Jalava , Saara Haloila , Lahja Leppämaa  ja Saini Heino . Tunnin soittorupeama tuntui selvästi kaikilta kuluneen kuin siivillä. Yhdessä soitettiin jo useampi kappale, osa kaksiäänisestikin, vaikka suurin osa oli aloittanut helmikuussa ilman aiempaa soittokokemusta.   Kantele on vuosisatojen ajan ollut suomalaisten tärkein soitin. Varhaisimmat kantelemallit on koverrettu yhdestä puusta joko päältä, jolloin siihen istutettiin erillinen kansi, tai alta, jolloin kantta ei tarvittu. Kieliä on useimmiten ollut viisi. Koverretun kanteleen syrjäytti kantele, joka rakennettiin irtolaudoista. Tällöin kielimäärä lisääntyi ja soittotyyli vaihtui kuten myös esitettävä musiikki. Heljä Virtanen rohkaisee viisikielisen kanteleen olevan aivan riittävä. – Viisi säveltä ei loppujen lopuksi ole liian vähän, päinvastoin se on tarpeeksi paljon, jotta jatkuvasta muuntelusta voi tulla ilmaisuvoimaista. Toisaalta se on tarpeeksi vähän, jotta tuon muuntelun voi kuka tahansa oppia ja hallita. Soittoa on vaikea lopettaa. Virtanen muistuttaa, että kansanmusiikkiin kuuluu omaehtoinen luovuus. – Kansanmuusikko säveltää soittaessaan ja soittaa säveltäessään. Saattaa olla, että soittaja ja laulaja osaavat vain yhden kappaleen. Sen nimi on musiikki.