Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Onko jokainen äiti ruusunsa ansainnut

Äitienpäivänä muistetaan äitejä ja isoäitejä valkovuokoin, ruusuin, kortein ja lahjoin. Joku saa aamukahvit sämpylöiden kera vuoteeseen kun toinen viedään ravintolaan runsaan noutopöydän ääreen nauttimaan. Tapoja on monia, mutta kaikkialla ei juhlita. On äitejä, jotka jäävät ilman kaipaamaansa puhelua, ilman arvokasta kohtaamista. Äitiydestä puhutaan paljon ja sille asetetaan tuntuvat suorituspaineet. Samaan aikaan kun pitäisi luoda menestyksekkäästi uraa, rakentaa näyttävää oman elämän julkisivua ja muistaa tärkeä oma aika niin lapsi kaipaa niinkin yksinkertaisia asioita kuin syliä, hoivaa ja huomiota. Julkisuudessa puhutaan paljon lasten yksinäisyydestä. Vanhemmilla ei ole aikaa eikä mielenkiintoa pysähtyä kuuntelemaan ja olemaan aidosti läsnä. Rajojen asettaminen ja rakkauden osoittaminen on monelle vaikeaa. Lapsen kanssa rakennetaan kaverisuhdetta sen sijaan, että uskallettaisiin olla vanhempia. Lapsi etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin googlettamalla samalla kun hänen päälleen kasataan paineita. Päiväkodissa pitäisi kuulua siihen joukkoon, joka ei erotu tai jos erottuu niin erottuu edukseen. Koulumaailmassa pitäisi pysyä vauhdissa mukana. Jollei vanhemmilla ole aikaa olla apuna ja tukena niin kärryiltä pudotessaan on hankalaa kuroa matkaa kiinni. Kaikki lähtee itseluottamuksesta, mutta itseluottamusta on vaikea rakentaa ellei koskaan kuule olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on. Päiväkodissa ja koulussa lapsi saatetaan nähdä hyvin erilaisena mitä hän todellisuudessa on. Kauneus on katsojan silmissä ja pintaraapaisusta tehdään hyvin usein pitkälle meneviä johtopäätöksiä täysin väärästäkin näkökulmasta. Jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy omaan tahtiinsa. Silti meillä yhteiskunnassa hyvin paljon on käytössä erilaisia testejä ja mittauksia, joissa koko kuva jää uupumaan kun keskitytään siihen johonkin mikä pistää silmään. Samaan aikaan kun lapsi suorittaa lapsuuttaan, unohdetaan, että hänen pitäisi saada olla myös lapsi ja nauttia lapsuudestaan. Älykännykkä tai tabletti ei korvaa tärkeää aikuisen ja lapsen aikaa, perhewhatsapissa lähetetty gif-animaatio ei ylety tunnetasolla samaan kuin syliin ottaminen, halaus, suukottelu ja tunteiden kertominen kasvokkain. Huonoa omaatuntoa voi paikata merkkihuppareilla, mutta aidon jäljen voi jättää vain oikeasti olemalla. Kiire on tämän päivän muotisana ja selitys kaikkeen. Kuitenkin loppupelissä on kyse valinnoista. Pieni hetki lähekkäin, jutustelu niistä näistä, iltasadun lukeminen, happihyppely ulkona tai legotornin rakentaminen vie loppujen lopuksi kovin vähän aikaa. Lapsen huomaaminen on aikuisen asia, vanhemman velvollisuus. On äitejä, joille tämä on itsestään selvä sydämen asia. Sitten on äitejä, jotka ovat ulkoistaneet lähes kaiken lapseensa liittyvän muille. On isoäitejä, jotka ovat ensin kasvattaneet omat lapsensa ja sen jälkeen kantavat kasvatusvastuun myöskin lapsenlapsistaan. Ja on isoäitejä, joille lapset tai lapsenlapset merkitsevät hyvin vähän. Paljon on onneksi myös ääripäiden väliltä. Lähtökohtaisesti ajatellaan, että jokainen äiti tekee parhaansa ja rakastaa lastaan ehdoitta. Näinhän se ei ole. Mutta hyvin moni äiti ja isoäiti on toukokuun toisena sunnuntaina ruusunsa ansainnut. Päivi Jalo