Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Harvinaisen kauneuden rannalla – Isokari valloittaa kävijänsä

Tuuli puhaltelee. Sen suunnasta riippuu, onko sen sävy lämmin vai viileä. Isonkarin saari on kuin Jumalan leikki, joka todistaa luonnon monimuotoisuutta ja miten ihminen ei voi sitä koskaan täysin ymmärtää. Saaren toisella puolella aaltoilee Saaristomeri ja saaren pohjoispuolella tyrskyilee Selkämeri. – Jos haluaa uida Itämeren puhtaimmassa uimavedessä, niin tässä rannassa se on ollut puhtainta jo useita vuosia peräkkäin, Isonkarin matkailutoimintaa isännöivä Kari Laaksonen sanoo ja esittelee saaren hiekkarannan.     Majakkamäen kallioketo on lajistoltaan yksi monimuotoisimmista koko Varsinais-Suomen maakunnassa. Usealle kasvilajille saari on lajin eteläisin kasvupaikka tai pohjoisin – lajista riippuen. Isossakarissa on tiettävästi esimerkiksi suomenpihlajan pohjoisin luontainen kasvupaikka Suomessa. Sininen kyläneidonkieli kurkottelee kohti taivasta. Käärmeenpistoyrtistä Laaksonen varoittaa saaren vieraita. Se on Suomen myrkyllisimpiä kasveja. Keltamataraa näkee vielä Isossakarissa, vaikka sielläkin se on menettämässä alaa peltomataralle. Syksyisin saarella juoksevat pallerot, jotka ovat lähtöisin värimorsingosta. Kun sen kukinto katkeaa, se lähtee pyörimään tuulessa ja levittää siemeniä. Kesäisin se kukkii kauniin keltaisena. Vuosisatoja vanhan ja laajalle levinneen legendan mukaan keltamatara olisi saanut muista mataroista poikkeavan kauniin kullankeltaisen kukintonsa ja hyvän tuoksunsa, kun neitsyt Maria laittoi niitä pehmikkeeksi Jeesus-lapsen seimeen.     Isonkarin saari sijaitsee Uudenkaupungin edustalla. Se kuuluu kuitenkin Kustaviin. Tällä saarella on merenkulkijoille yhä suuri merkitys. Suomen kolmanneksi vanhimman Isonkarin majakan valot antavat merkkejä 49,4 metrin korkeudesta. Nykyisin majakka on täysin automatisoitu ja miehittämätön. – Jos majakkaan tulee jotain vikaa, me yritämme katsoa, mistä se johtuu. Ellemme osaa tilannetta korjata, hälytämme paikalle asiantuntijat, Laaksonen toteaa. Punavalkoinen majakka oli alkuperäiseltä väriltään keltainen, se on ollut aikojen saatossa myös mustavalkoinen. Rakennustavaltaan se on poikkeava muista Suomen majakoista. Majakkatornin suunnitteli luotsimajuri Gustaf Brodd, jonka tavoitteena oli tehdä siitä ”Pohjanlahden korkein majakka”. Isonkarin tiiliseinässä on noin 800 000 tiiltä. – Venäläisiä vankeja tuotiin rakentamaan majakkaa. Sitten huomattiin, etteivät he osaa muurata ja lopulta majakan rakensivat suomalaiset muurarit. Puutavaraa rahdattiin saareen Mynämäestä ja Yläneeltä. Harjakorkeuteen majakka nousi 1833. Majakan huipulle tuli 12-kulmainen lasi-ikkunainen lyhtyhuone. Majakkaa valaistiin öljylampuilla, joissa käytettiin naurisöljyä. Lamppujen valoteho oli heikko. Kirkkaammin majakka alkoi valaista vasta, kun käyttöön otettiin petrolilamput. Vuonna 1932 majakassa tehtiin iso remontti ja tiiliseinä sai betonipinnan. Talvisodasta majakka ei meinannut selvitä. Neuvostoliiton pommituslennot olivat tiiviitä. Majakka sai vaurioita, mutta kesti sodan. Vuonna 1952 majakka sähköistettin ja 1963 automatisoitiin.   Isonkarin isäntäparille, Kari Laaksoselle ja Noora Hildénille, saari on enemmän kuin matkailukohde, johon he tuovat m/s Kertulla ja taksiveneellä kesäisin kävijöitä. Pariskunta lapsineen asuu saarella niin pitkään kuin jäät sallivat. Hiljaista saarella ei ole koskaan, onhan siellä muitakin asukkaita. – Käärmeitä on ollut paljonkin. Nyt niiden määrä on vähentynyt, luultavasti jonkin viruksen seurauksena, Kari Laaksonen kertoo. – Käärmeet ovat pitäneet myyräkannan pienenä ja se taas on tarkoittanut, että saarella ei ole ollut juurikaan punkkeja. Saapa nähdä, miten on tänä kesänä.     Saarella asustelee suuri määrä rusakoita ja niitä jahtaa yksi kettu. Mistä se lie kulkeutunut saareen yksinään kulkemaan? Lintuja on monenlaisia. Idänuunilinnun kaunis västäräkkimäinen ”tsli-vit” kuuluu saarella kulkiessa kesäisin. Rakennusten pihapiiriä valvoo saksanpaimenkoira. Sen viisaat silmät tarkkailevat miljöötä alati. Pienikään raksahdus ei jää vahdilta huomaamatta. – Se on kuitenkin niin kiltti, ettei sitä tarvitse pelätä, Kari Laaksonen muistaa aina mainita matkailijoille.   Aikanaan Isonkarin saarella on asunut luotsi perheineen. Krimin sodan jälkeen rakennettu vanha, valkoinen luotsiasema on edelleen alkuperäisessä asussaan ja kesäisin siinä asuvat saarelle tulevat lammaspaimenet viikon kerrallaan. Se on yksi saaren maamerkeistä. Iso luotsiasema seisoo saaren päässä hiljaisena. Joskus rakennuksen asukasmäärä oli 30, nyt siellä käydään enää kääntymässä ja lepäämässä.   Lähteet: Kari Laaksonen, Luontoportti, Wikipedia, Luontoon.fi